HUS:n hallintoylilääkäri ja Helsingin yliopiston terveysoikeuden professori Lasse Lehtonen kertoo laboratoriolaitteiden testaamisen lupabyrokratiasta uudessa Pieniä tarinoita byrokratiasta -kirjassa.
Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirissä käsitellään yli satatuhatta koeputkellista verta tai seerumia joka viikko. Suomeen myös lähetetään paljon testinäytteitä. Ne pitää lopulta hävittää ongelmajätteenä.
Uuden laboratoriolaitteen toimivuus joudutaan osoittamaan vertaamalla sen tuloksia vanhoihin. Kun laboratoriolaite on tarkoitettu sairauden toteamiseen, siinä pitää testata myös näytteitä, joista sairaus ilmenee.
Niinpä laitetoimittaja haluaa ostaa sairaalan laboratoriolta siellä jo analysoituja koeputkinäytteitä – joita siis päätyy koko ajan suuria ongelmajätteenä hävitettäväksi.
”Nyt alkaa yrityksen taistelu lupabyrokratian kanssa”, professori Lasse Lehtonen huokaisee.
”Jos laboratoriolaitteen testaaminen on lääketieteellistä tutkimusta, tarvitaan jokaisen näytteen antajan suostumus siihen, että hänen verinäytteestään voidaan ongelmajätelaitokseen kuljettamisen sijasta analysoida sama laboratoriotulos kuin siitä on jo kertaalleen analysoitu”.
Kyse on siis koeputkista, jotka on jo tutkittu ja jotka olisivat menossa jätteeksi.
Laitetestaukseen tarvittava tietty näyte olisi helppo löytää laboratorion tietojärjestelmästä, mutta silloin käsiteltäisiin henkilötietoja, mitä laki ei salli. Niinpä näytteet pitää tehdä tunnistamattomiksi.
Näytteet tunnistetaan viivakoodeilla.
”Ainoa mahdollisuus luovuttaa näytteitä on raapia putkesta irti tunnistekoodi ja ajaa näytteet sitten uudestaan sairaalan laboratorion linjan läpi uudella koodilla varustettuna, jotta näytteestä saadaan sekä tulos ja että näyte on luovutuskelpoinen laitetestaukseen ilman potilaan henkilötietoa”.
”Tiukan juridisen tulkinnan mukaan tämäkään ei välttämättä olisi ollut mahdollista, kun näytteiden haku kuitenkin perustui aikaisempaan analyysitulokseen. Luovutusprosessista tuli kuitenkin varsin raskas ja kallis, sillä tarkoitusta varten jouduttiin laitetoimittajan kustannuksella palkkaamaan henkilöitä raapimaan näyteputkista irti viivakooditunniste, jotta jätteeksi määriteltyjen näytteiden uusiokäyttö yleensä olisi ollut mahdollista”, Lehtonen kirjoittaa.
