Brittitoimittaja Catherine Belton on perehtynyt poikkeuksellisen tarkasti Vladimir Putiniin ja niihin taustoihin, miten hän rakensi valtansa. Kaikkiaan Belton teki teostaan seitsemän vuotta.
Kirja ainakin sai huomiota, sillä neljä venäläistä miljardööriä ja pääosin valtio-omisteinen öljy-yhtiö Rosneft panivat vireille oikeusjutut kirjaa vastaan Britanniassa.
Elokuussa 1999 moni venäläinen hämmästyi presidentti Boris Jeltsinin ilmoitettua televisiossa Vladimir Putinin olevan seuraava pääministeri. Hän oli huonosti tunnettu byrokraatti, joka ani harvoin näkyi uutisissa. Media tosin yritti nopeasti kyhätä hänestä elämäkertatietoa. Kansaa järkytti eniten se, että Jeltsin oli kutsunut Putinia mieheksi, jonka toivoi olevan seuraava presidentti.
Putin oli edennyt urallaan häkellyttävän nopeasti. Hän oli työskennellyt KGB:ssä ja Neuvostoliiton romahduksen jälkeen siirtyi politiikkaan. Putinin kaltaiset KGB:n hierarkian keskitason nuoremmat miehet surivat Neuvostoliiton romahdusta 1990-luvun alussa, mutta he omaksuivat nopeasti kapitalismin opinkappaleet ja vieroksuivat kommunismia, joka oli imperiumin luhistumisen syynä. He katsoivat kommunismin pettäneen heidät.
Putinista tuli ensin Pietarin apulaispormestari ja myöhemmin Jeltsin nimitti hänet KGB:n tilalle perustetun tiedustelupalvelun FSB:n johtajaksi.
Jeltsinin pääministeri-ilmoituksen jälkeen Venäjän parlamentti oli sokissa, joskin alkujärkytyksen jälkeen useimmat uskoivat Putinin olevan pikkutekijä, joka olisi myöhemmin helppo kukistaa. Tämän käsityksen ansiosta Putinin nimitys meni parlamentin vahvistusäänestyksessä läpi.
Epäilijöitäkin löytyi, heidän mielestään Putinin KGB -tausta varmistaisi, ettei hän välttämättä olisi poliitikkojen toivoma sätkynukke.
Presidentiksi
Suuren yleisön käsitys Putinista muuttui syyskuussa 1999 kolmen traagisen ja kauhun täytteisen viikon jälkeen. Tuolloin Moskovassa räjähti kaksi kerrostaloa, joissa kuoli satoja ihmisiä. Hallinto syytti tapahtumista tšetšeeniterroristeja. Vajaa kymmenen vuotta kestänyt sota separatistikapinallisia vastaan ei ollut aiemmin koskettanut pääkaupunkia.
Iskujen jälkeen Putin nostettiin voimallisesti esiin. Beltonin mukaan juuri tämä oli se hetki, kun Putin otti ohjakset Jeltsiniltä. Yhtäkkiä hän oli maan ylipäällikkö ja johti kostoksi ilmaiskuja Tšetšeniaa vastaan. Mittavassa ilmahyökkäyksessä purkautui samalla kymmenen vuotta patoutunutta kansallismielistä pettymystä.
Beltonin teoksessa kysytään, saattoivatko Putinin turvallisuusmiehet surmata pommeilla omia kansalaisiaan ja yrittää kyynisesti luoda kriisin, jotta varmasti saisivat hänet presidentiksi? Vastaus on jäänyt avoimeksi, mutta joka tapauksessa Venäjällä kaikki asiaa vakavasti selvittäneet näyttävät joko kuolleen tai tulleen pidätetyiksi.
Venäläisille muutos oli kuitenkin virkistävä. Heillä oli nyt sairastelevan Jeltsinin tilalla johtaja, jolla oli jämäkkä ote. Putin nähtiin televisiossa loikkaamasta laskeutuvasta sotilashelikopterista pukeutuneena khakihousuihin ja ohueen takkiin valmiina toimintaan.
Putinin kausi Venäjän presidenttinä alkoi vuonna 2000. Hän näytti aloittavan virkakautensa vastahakoisena presidenttinä. Putin kuvaili itseään palkatuksi asiainhoitajaksi, mistä sai käsityksen, että hän palvelisi vain muutaman vuoden.
Belton toteaa, että vaikka Putin olisikin henkilökohtaisesti ollut haluton ryhtymään presidentiksi, niin hänen Kremliin tuomiensa entisten KGB-miesten vaikutus oli liian vahva.
Heidän maailmankuvansa perustui kylmän sodan logiikkaan, joka vähitellen määritteli ja muovasi myös Putinin ajattelua. He pyrkivät palauttamaan Venäjän mahdin ja katsoivat Yhdysvaltain lakkaamatta pyrkivän hajottamaan ja heikentämään heidän maataan.
Yksi vaikuttajista on Nikolai Patrušev, joka työskenteli Putinin kanssa KGB:ssa jo 1970-luvun lopulla. Patrušev nousi Putinin tilalle FSB:n johtoon, kun Putin oli nimitetty pääministeriksi. Patruševia on kuvattu kovaotteiseksi mieheksi, joka haluaa Neuvostoliiton takaisin, mutta kapitalistisena.
Suomen osuus
Belton kirjoitti suomennokseen erillisen johdannon nimenomaan suomalaisia lukijoita varten. Siinä todetaan, että Putinin miehille Suomi on aina ollut erityisen tärkeä etuvartioasema. Rajanaapurina Suomen katsotaan kuuluvan Venäjän etupiiriin ja olevan Venäjän ja lännen välinen puolueeton puskurivyöhyke.
Muutamat Putinin läheiset liittolaiset, joilla oli KGB-yhteyksiä, olivat saaneet kaksoiskansalaisuuden. Yksi heistä oli Gennadi Timtšenko, entiseksi KGB:läiseksi väitetty pietarilainen, jonka öljykauppayhtiö Gunvor nousi Putinin hallinnon aikana alallaan maailman kolmanneksi suurimmaksi.
Timtšenko johti pienen neuvostoliittolaisen öljykauppayhtiön Uralsin Suomen-haaraa vuodesta 1990 lähtien. Ranskalaisen tiedusteluraportin mukaan KGB oli perustanut yhtiön 1980-luvulla osana yritysverkostoa, jonka kautta siirrettiin kommunistisen puolueen varoja.
Catherine Belton: Putinin sisäpiirissä – Kuinka KGB valtasi Venäjän ja kääntyi länttä vastaan. Suomentaja Ilkka Rekiaro. 670 sivua. Docendo Oy.
JARKKO KEMPPI
