Kylmän sodan ensimmäinen erä oteltiin vuosina 1947–1990, jolloin Neuvostoliitto vakavissaan haaveili tekevänsä maailmasta kaltaisensa. Onneksi se ei onnistunut, diktatuuri pirstoutui. Krapula muuntui kahdessa vuosikymmenessä katkeruudeksi ja pettymykseksi: alkoi kylmän sodan toinen vaihe vuonna 2012. Aseiden kalistelu rakentaa hataraa itsetuntoa.
Sotahistorian dosentti, valtiotieteen tohtori Markku Salomaan tuorein teos ”Kylmän sodan toinen erä” on lohdutonta luettavaa. Se kertaa Neuvostoliiton nousun toisen maailmansodan voittajien joukkoon ja myöhemmin tapahtuvan imperialistisen maailmanvalloitusideologian ja kommunistisen järjestelmän tuhoutumisen.
Maailmaan laskeutui 1990-luvun alussa rauhan aika, mutta parin vuosikymmenen kuluttua Venäjän itsevaltiaaksi noussut Vladimir Putin julistaa, ettei hän hyväksy Neuvostoliiton romahduksen lopputulosta.
Salomaan maalaamassa maailmanpoliittisessa maisemassa on lohdutonta se, ettei hänen mielestään historiasta ole opittu mitään. Tämä on erityisen murheellista juuri Venäjän suhteen, koska maassa on toimeliaasti ryhdytty pesemään kansalaisten muistia ikävästä omasta menneisyydestä. Se tietysti vähentää häpeän tunnetta, mutta sumentaa samalla kansallisen oman tunnon ja itsekritiikin. Tilalle tulee uho.
Hyväuskoisuuden kova hinta
Markku Salomaan kirja manaa länttä vuosikymmenestä toiseen vaivannutta naiiviutta. Ennen toisen maailmansodan todellista puhkeamista oli sovittu, että hyökkäystä Puolaan ei suvaita. Saksa otti puolet, Neuvostoliitto puolet. Saksaa rangaistiin sodanjulistuksella. Stalin sai puuhastella kuten halusi, miehitti Baltian maat ja aloitti talvisodan Suomea vastaan. USA:n presidentti Roosevelt suhtautui Suomeen ymmärtämyksellä, mutta hänellä ei ollut minkäänlaista käsitystä Stalinin kieroudesta.
Länsi seurasi tumput suorina. Kun sodan loppuvaiheessa Varsovassa syntyi kapina saksalaismiehittäjiä vastaan, Britit tarjosivat kapinallisille ilmavoimiensa apua. Stalin ei sitä sallinut, vaan antoi luvan jopa ampua brittiläisiä koneita. Saksalaiset pääsivät tekemään likaisen työn, mutta Stalin vielä likaisemman. Hän tiesi, että puolalaiset inhosivat Neuvostoliittoa yhtä paljon kuin saksalaisia. Niinpä puolalaisten kuljetukset Siperiaan alkoivat heti, kun maa oli puna-armeijan hallinnassa. Se oli kylmän sodan alun ensimmäisiä merkkejä.
Neuvosto-Venäjän kehittämiä historiansa tulkintoja vuosikymmenien mittaan lukenut ihmettelee maan suhtautumista läntisten liittolaistensa hyväntahtoisuuteen. USA lahjoitti puna-armeijalle 400 000 jeeppiä, 12 000 panssaroitua ajoneuvoa (mm. 1386 M3 Lee ja 4102 Sherman -panssarivaunua), 11 400 lentokonetta ja 1,75 miljoonaa tonnia elintarvikkeita. Länsi ei pelastavista teoistaan ole kiitosta kuullut.
Suomi ei halua edes aavistaa
Kun lähestyttiin kylmän sodan ensierän loppua, Suomi eli kuin laput silmillään. Mauno Koiviston Suomi läntisten suurvaltojen tavoin eli hyväuskoisuudessa. NKP:n viimeinen pääsihteeri ja Neuvostoliiton presidentti Mihail Gorbatsov aiheutti kaaoksen ja valtakunnan hajoamisen. Monelle miehitetylle valtiolle tarjoutui mahdollisuus, jonka ne käyttivät. Niinpä Baltiankin maat tekivät salamannopeudella ratkaisunsa: ne repäisivät itsensä irti ja liittyivät Natoon.
Suomi jähmettyi hämmästelemään. Presidenttimme moitti Baltian maita. SDP-johtoinen ulkopolitiikkamme näki vaaran: kun naapuri hajoaisi, meillä ei olisi jumalaa, jonka avulla myös maan sisäpolitiikkaa hallittaisiin. Ryhmä kokoomuslaisia kansanedustajia kyseli, olisiko tarpeen tuumailla suhtautumistamme Baltian maihin. Ulkopolitiikkamme satraapit vaikenivat. SDP oli ulkopolitiikan hallitsija kuten maalaisliitto 1960-luvulla.
Jo kauan aikaisemmin Suomi oli litistynyt kuuliaiseksi KGB:n ja DDR:n Stasin kuuntelijaksi. Helsingissä oli enemmän vieraiden valtojen agentteja kuin 1930-luvun lopulla. Stasi eli Suomessa kuin valtio valtiossa.
Itäisten nuuskijoiden työ oli helppoa. Kommunismin suomalaiset ystävät kertoivat liki kaiken kysymättäkin – esimerkkeinä Salomaa luettelee SDP:n sisäpiirin: Matti Ahteen, Jaakko Kalelan, Paavo Lipposen, Ulf Sundqvistin ja Kalevi Sorsan. Kun laumaan lisää vielä k-linjalaiset, eriasteiset kommunistit ja jotkut kokoomuslaiset, täällä toimineiden ei tarvinnut kuin pitää muisti ja nauhurit käynnissä.
Suomalaisten kertomaa juorumateriaalia arkistoista Salomaa ei mittaa yksikköinä sivut vaan kilot. Todelliseksi DDR:n palvelijaksi kohoaa muuan Riitta Juntunen -niminen syväkurkku, joka tuotti 12,4 kilon verran papereita muun muassa Länsi-Saksan johtajien kotiosoitteista, teki julkisivu- ja karttapiirroksia näiden kotitaloista, jotta DDR:n erikoisjoukkojen olisi ollut helppo likvidoida epämieluisia henkilöitä.
Suomi halvaantui
Salomaa kirjoittaa luvussa ”Suomettuminen alistuvana selviytymisstrategiana” päivittelevään sävyyn tunnelmista, joissa lähestyimme Neuvostoliiton henkistä ja aineellista romahdusta. Vaarallisen naapurimme lahoamista ei haluttu hyväksyä todeksi saati uskaltaa toivoa.
Suomi ei livahtanut Natoon tilanteessa, jossa se olisi tapahtunut vaivattomasti monen muun mukana, ilman hälinää. Nyt Venäjä kalistelee aseitaan, vihjaa ydinaseen käyttömahdollisuuteen ja valloittaa naapurimaitaan. Suurvalta pyrkii supervaltojen joukkoon, ja tämän se todistaa sankarillisuudella heikompiaan kohtaan.
Markku Salomaan kirja on paikoin tuskaisa. Naapurimme käyttää sotilasmenoihinsa valtavia ja yhä kasvavia taloudellisia voimavarojaan. Tämä kaikki tapahtuu muun yhteiskunnallisen vastuunkannon ja huolenpidon kustannuksella. Presidentti Vladimir Putin on toki julistanut upporikkaat pakotetuiksi palauttamaan maahan rahavarat, joita oligarkit ovat salakuljettaneet veroparatiiseihin. Sillä Venäjän taloutta ei kuitenkaan saada jaloilleen.
Talouspolitiikkaan Salomaa ei juuri tartu, vaikka Venäjä on ollut erittäin epäluotettava sopimuskumppani. Stockmannin omistuksessa olleiden Venäjän tavaratalojen hätämyynti vain viidellä miljoonalla eurolla kertoo, mistä on kysymys: pakkolahjasta. Fortumin sikäläiset miljardisijoitukset ovat kuin karhunrauta.
”Kylmän sodan toisen erän myötä Suomen keskeinen poliittinen johto on havahtunut uuteen tilanteeseen, jossa Suomella ei ole mitään turvallisuustakuita ja maa on historiallisen heikon armeijan varassa”, Salomaa kirjoittaa ja toteaa, että etupiiriajattelu jatkuu kylmän sodan tapaan. Sen seurauksista Suomella on karvaita kokemuksia. Salomaa tarjoilee myös ilkeän uutisen:
”Patrian tekee ikäpäivityksiä ja uusia asennuksia merivoimien aluksiin ja ilmavoimien hävittäjiin. Huipputeknisen osaamisen rajat tulivat vastaan Boeing F-18D Hornet -hävittäjän numero HN-468 korjausyrityksessä, kun kone koottiin kahdesta vaurioituneesta koneesta, mitä esiteltiin referenssinomaisesti kansainvälisille kilpailijoille. Tämä 15 miljoonaa euroa maksanut yritys epäonnistui täysin, ja kaksi koelentäjää oli menettää henkensä 21. tammikuuta 2010, kun kone syöksyi teknisen vian vuoksi pystysuorassa kulmassa maahan Juupajoella. Lentäjät pelastautuivat heittoistuimilla koneesta, joka ei totellut ohjausta.”
Salomaa soittelee hälytyskelloja – pelkään että kuuroille korville. Maassa toteutettu suurin uudistus lienee parkkikiekkoja koskevien määräysten höllentäminen. Muuten maa tuntuu makaavan, kuin mitään huolta ei olisi: ei maan sisällä saati naapurustossa.
Markku Salomaa: Kylmän sodan toinen erä. Docendo 2015.
KIRJOITTANUT MARKKU JOKIPII
