C.G.E. Mannerheim oli kotoisin Suomesta, ruotsinkielistä yläluokkaa mutta venäläistynyt keisaria ja tämän armeijaa palveltuaan. Siteet Suomeen eivät kuitenkaan katkenneet, koska Mannerheim ja suku olivat yhteydessä toisiinsa. Yksi kenties ratkaisevin kiinnike oli marraskuun 9. päivänä 1917 nimetty valtionhoitajakunta ja sen kolme jäsentä: P.E. Svinhufvud, J.K. Paasikivi ja Alexis Gripenberg.
Gripenbergillä lienee ollut aavistus pian tarvittavan sotilasjohtajan suhteen. Mene ja tiedä. Hänen poikansa Michael oli naimisissa Mannerheimin nuorimman sisaren Marguériten kanssa. Suomessa tiedettiin Mannerheimin olevan hakemassa töitä. Hän osallistui sotilaskomitean kokouksiin puheenjohtajana jo tammikuun 1918 puolivälissä, jolloin eduskunta oli päättänyt perustaa ”vahvat järjestyksenvalvontajoukot”. Valkoisten joukkojen ylipäällikkö hänestä tuli parin viikon kuluttua.
Noiden vuosien päätökset olivat niukkojen enemmistöjen ratkaisuja. Jo joulukuun 6. päivän 1917-itsenäisyysjulistus oli tehty äänin 100-88. Aseellisten joukkojen perustamiseen tammikuussa 1918 hyväksytty päätös syntyi äänin 97-85. Työväen vallankumouksellinen keskusneuvosto äänesti marraskuussa kolme kertaa vallankumoukseen ryhtymisestä: ensin 14 puolesta, 11 vastaan, seuraavana aamuna luvut olivat kääntyneet: 12-13, mutta kohta päätös oli olla ryhtymättä kapinaan. Jos vallankumous olisi alkanut marraskuussa tarmolla, Mannerheimille ehkä ei olisi ehtinyt enää olla käyttöä.
Toimittaja Matts Dumell on kulkenut Mannerheimin jalanjäljissä ja kuvaillut päähenkilönsä ratkaisuja traumaattisena vuotena 1917. Venäjä oli siirtynyt keisarinvallasta anarkiaan, armeijassa puhkesi ”demokratia”. Mannerheimin matka Odessasta Pietariin piiloutuneena sairaanhoitohenkilökunnan joukkoon on seikkailukertomus. Monen vaiheen ja hengenvaarallisen käänteen kautta hän asettuu lopulta Suomeen tammikuun 1918 alkupäivinä.
Näyttävä ura, hankala luonne
Toimittajan kirja Mannerheimista on aivan muuta kuin kuivan tutkijan tekemä. Dumell maalailee erinomaisesti paikkoja ja olettelee tapahtumien yksityiskohtia. Mannerheim tuntee olevansa taas Suomen alamainen, kun velvollisuudet keisarin suhteen ovat loppuneet.
Vaarallisten tilanteiden keskellä Mannerheim paljastuu merkillisellä tarmolla itsestään ja varusteistaan huolehtivaksi pikkusieluksi. Hän kantaa huolta vaatteistaan, tuumailee vaattureiden perään ja onnistuu aina pääsemään notkuvien ruoka- ja juomapöytien vieraaksi. Hän oli oppinut myös siipeilijäksi, jonka rahallinen mukavuus tuli turvatuksi avioliiton kautta – ainakin hetkeksi.
Mannerheimia palvova kirjallisuus on korostanut hänen suurenmoista jalouttaan, tyylitajuaan ja esiintymishaluaan. Toisaalta hänen aikalaisensa Venäjän armeijasta, kenraali Ernst Löfström kirjoitteli päiväkirjaansa: ”Mielistelyä, valheita, sairaalloista kunnianhimoa, kas siinä Mannerheimille tyypillisiä ominaisuuksia”.
Haminan kadettikoulun ajoilta Mannerheimista osattiin kertoa ilkeitäkin. Hän osasi simputtamisen ja kiduttamisen monin eri tavoin. Mannerheimia kuvailleet ihailijat ovat pitäneet hänen sarkastista huumoriaan hienostuneena, kun samalla se oli usein johonkin pöytäseurueeseen kuulunutta uhria kohtaan sadistista, pilkkaava. Ehkä kaiken takana oli kultalusikka suussa syntyneen mutta hajonneen perheen onneton perillinen, josta suku ei voinut olla ylpeä. Piti päteä.
Halusipa itse J.K. Paasikivi kirjoittaa Mannerheimista tämän kuoltua: ”Mannerheim oli toisin kuin moni kuvittelee erittäin kunnianhimoinen, itserakas ja itsekeskeinen. Hänellä ei ollut mitään halua tarttua epämiellyttäviin tehtäviin. Hänellä oli tarve säilyttää kansansuosionsa.”
Suomi se oli, joka Mannerheimin valitsi
Suomella olisi ollut Mannerheimille vaihtoehtoja, siksi ei Mannerheim itse ollut se, joka teki valintoja. Toki sitten kun hänestä oli tullut ylipäällikkö, hän uskalsi ottaa riskejä. Sopivissa tulosneuvottelutilanteissa hän saattoi lyödä hansikkaansa tiskiin ja julistaa eroavansa. Urho Kekkosenkin kiukuttelutaktinen valtti oli uhata olla asettumatta ehdolle.
Silti tältäkin osin historia on todistanut sattumanvaraisten kohtalon oikkujen määräysvallan. Monta kertaa Mannerheimin henki oli hiuskarvan varassa, kun hän Odessasta palasi Pietariin ja matkusteli Helsingin ja Pietarin väliä tullakseen lopulta Vaasaan johtamaan valkoisia. Kuolema seurasi kintereillä.
Edellä lueteltiin Mannerheimin tunteneiden kriittisiä mietteitä. Dumell latelee myös niitä luonteen piirteitä ja vaikutelmia, jotka Venäjän jättänyt kenraali herätti jo ensitapaamisista lukien. Hän ei tarkoituksellisista syistä puhua pulputtanut, koska hänellä ei ollut lukeneisuutta, eikä hän olisi selvinnyt sanasieppojen kanssa. Hän mieluummin salaperäisesti vaikeni, jollei hän tiennyt olevansa tilanteen herra ja käskyttäjä. Hän inhosi kokouksia ja halusi tuumailla kahden kesken.
Mannerheim herätti suomalaisissa valkoista sotavoimaa rakentavissa päättäjissä uteliasta luottamusta: tässä ei ollut tyhjän höpöttäjä, vaan pokerikasvo. Jo istuessaan sotilaskomiteassa häntä inhotti tyhjän puhujat ja turhaan takertujat. Häntä yököttivät jo silloin saamattomat poliitikot.
Yksi Dumellin heittämä arvoitus – sen jälkeen kun Mannerheim ja Suomi olivat valinneet toinen toisensa – on yhä ihme: miten valkoisten onnistui riisua Pohjanmaalla venäläiset sotilaat aseista? Toki Suomea miehittäneet kymmenet tuhannet sotilaat olivat kyllästyneitä, mutta heitä oli silti Pohjanmaalla kolmessakymmenessä varuskunnassa 7[nbsp]700 sotilasta!
Dumell olettaa: suomalaisten kuin venäläisten upseerien kesken tehtiin sopimus, nämä pääsisivät kotikonnuilleen vähin vaurioin. Vaasan venäläisten 2[nbsp]000 miehen varuskunta luovutti aseensa lyhyen laukaustenvaihdon jälkeen, kuten monet muutkin. Mannerheim oli entisenä Venäjän armeijan korkeana upseerina onnistunut juonimaan, kuten kenraali Heinrichs myöhemmin muisteli: ”paikallinen kansannousu Pohjanmaalla vaati enemmän rohkeutta kuin verta”. Tie voittoihin oli avautunut. Suomalaiset punaiset jäivät yksin.
Matts Dumell: Kun Mannerheim valitsi Suomen. Teos & Förlaget 2017.
