Junan päällikön päiväkirja antoi tarkat tiedot Kari Salolle Suomen marsalkka C.G.E. Mannerheimin matkoista, vieraista ja tavoista.
Sotaa on johdettu 1800-luvun puolivälistä lähtien junasta. Vuonna 1918 komentajilla oli junia käytössään niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin. Vapaussodan aikana Mannerheimilla oli oma esikuntajunansa, minkä lisäksi muutamalla rintamakomentajalla oli heilläkin omansa.
Jopa vapaussotaamme avittamaan tullut saksalaisjoukkojen komentaja Rüdiger von der Goltzilla oli oma junansa. Juna tarjosi liikkuvan työskentely- ja asumismahdollisuuden. Esikuntatyön tiiviyttä vahvisti kaikkien keskeisten henkilöiden mukanaolo.
Marskin junan päälliköksi määrättiin kokenut rautatieläinen, Keravan aseman sähköttäjä, reservin luutnantti Birger Hagström. Hän oli tehtävässään pedantti mies, joka piti tunnollisesti päiväkirjaa junan liikkeistä, matkoista ja pysähdyksistä minuutin tarkkuudella. Hän kirjasi junan kokoonpanon, omat ja vieraat, laski laskutettavat kustannukset pilkulleen.
Onneksi Kari Salo kopioi alkuperäiset Hagströmin päiväkirjat, sillä myöhemmin ne ovat perikunnan käsistä jonnekin kadonneet.
Ylipäällikkö sai uudelleen oman junansa jo ennen talvisotaa. Kyse ei ollut vain yhdestä vaunusta, vaan vaunuyhdistelmästä, joka käsitti mahdollisuuden nukkumiseen, ruokailuun vieraidenkin kanssa, kokouksiin ja ajoneuvojen kuljettamiseen. Junassa kulki mukana myös ilmatorjuntavaunu. Joskus junaa pidennettiin useammilla ajoneuvojenkuljetusvaunuilla, jotka varustettiin vaunun kylkeen alareunastaan kiinnitetyillä laipioilla autojen siirtämiseksi laiturille.
Autot olivat tärkeitä junamatkoillakin. Niillä ajettiin lähemmäksi rintamaa, eikä niiden käsittely ollut yksinkertaista. Käynnistäminen talvisin oli hankalaa, siksipä autovaunuihin asennettiin katokset ja autoja oli helpompi lämmittää ennen autoilua.
Jos mukana oli vielä Adolf Hitlerin syntymäpäivälahja, Mercedes 770FW 150 Cabriolet, sen liikuttelu laiturille oli työlästä: auto painoi 4[nbsp]600 kiloa, ikkunalasit olivat 33 mm:n paksuiset. Samanlaisen lahjan saivat Espanjan kenraali Francisco Franco ja silloinen paavi.
Huomaamatta, varoen
Ylipäällikön juna osoittautui sotien kuluessa turvalliseksi. Niitä vartioitiin, naamioitiin ja siirreltiin rautatieasemien vierustoille näkymättömiin. Kun matkalle lähtö oli edessä, aikatauluista ja järjestelyistä tieto jaettiin mahdollisimman lyhyellä varoitusajalla ja ani harvoille.
Täpäriä vaaratilanteita ei juuri sattunut, vaikka vihollinen toki yritti jäljittää ylipäällikön liikkeitä. Esimerkiksi Adolf Hitlerin käynti 75-vuotispäivää viettäneen Mannerheimin onnittelumatkalla 4.6.1942 Suomessa salattiin taitavasti: junavaunut sijoitettiin Kaukopään tehtaan ratapihalle. Kirja sisältää tarkan kuvauksen tilaisuuden kulusta sekä Hitlerin salaa äänitetyn puheen.
Todistuksena vihollisen vakoilusta on episodi, joka koettiin maaliskuun alkupuoliskolla 1940 noin viikkoa ennen rauhansopimusta. Vihollisen pommikoneet olivat hyökänneen päämajakaupunki Mikkeliin ja tuhonneet muun muassa Seurahuoneen. Hyökkäykset toistuivat, ja niin päämaja hajautettiin eri puolille paikkakuntaa.
Mannerheimin majapaikka siirrettiin 20 kilometrin päähän Inkilän kartanoon. Kartano tuli myöhemmin tunnetuksi, kun oopperalaulaja Martti Talvela osti sen, mutta kuoli siellä kesken tyttärensä häitä. Joku kavalsi marsalkan muuton Inkilään, mutta tieto sai onneksi väärän muodon ja kohde toisen osoitteen. Puna-armeijan lentäjät alkoivat pommittaa Inkilää, pientä rautatieasemaa Karjalan kannaksen Kirvussa.
Pienempi kuin presidentillä
Kun tänään katselee ylipäällikön junavaunua A 90 Mikkelin rautatieaseman korkealta asemalaiturilta, se näyttää hyvin pieneltä ja vaatimattomalta. Toki siinä oli siedettävään elämäntapaan tottuneelle vanhalle ylipäällikölle kaikki olennainen, hänelle itselleen yhden makuupaikan hytti, salonki, neljä kahden hengen makuuhyttiä, pieni keittiö ja wc.
Kun Mannerheim nimitettiin tasavallan presidentiksi, hänellä olisi ollut mahdollisuus käyttää presidentti Risto Rytin presidentin salonkivaunua, mutta se korkeammasta tasostaan huolimatta ei kiinnostanut. Marski oli kotiutunut omaan liikkuvaan majapaikkaansa 95 matkan kuluessa, pisimmän matkan ollessa yhteensä reilun kahden tuhannen kilometrin mittainen.
Matkaseurue koostui – varsinkin sodan loppuvaiheessa marsalkan sairasteltua – hänen lääkäristään Lauri Kalajasta, usein kenraaleista Erik Heinrichs, Rudolf Walden, Vilho Nenonen, Wiljo Tuompo, Edvard Hanell ja Aksel F. Airo. Mukana olivat myös adjutantit ja palvelusväkeä.
Matkoillaan ylipäällikkö nautti luonnollisesti aamupalan (muna 3 min.), lounaan tai illallisenkin, jollei oltu jollakin paremmin mukavuuksin varustetulla paikkakunnalla.
Matkoilla ollessaan Mannerheim kestitsi usein rintamaosuudesta vastuussa olleita upseereita. Ehkä kukaan ei malttanut moisesta kieltäytyä, tai sitten syyn täytyi olla harmittava. Osan tarjoilusta Mannerheim maksoi omasta kukkarostaan.
Hidasta menoa
Vaikka marskin junalla oli usein etuajo-oikeus, ratojen kunto ei sallinut kovia nopeuksia. Pysähdelläkin piti, ja keskimääräinen ajoaika Mikkelistä Helsinkiin oli runsas kuusi tuntia. Kun matkattiin kohti rintamalinjoja, eteneminen oli hidasta ja epämukavaa, rataa korjailtiin ja uutta rakennettiin. Joskus kahvi ei tahtonut pysyä junan keikkuessa kupissa, varsinkin jos oli pyrittävä pysymään aikataulussa. Matkan päässä saattoi odottaa suurempikin tervetulijaisjoukko.
Tuli kiireenpitoa joskus leikkimielessä kokeiltuakin. Marskin autonkuljettaja Kauko Ranta löi vetoa junan päällikön kanssa siitä, kumpi ehtii nopeammin Mikkelistä Helsinkiin: Hitlerin lahjamersu vai juna. Lähtö tapahtui yhtä aikaa Mikkelin asemalta, juna ehti Helsinkiin ajassa neljä tuntia 11 minuuttia. Mersu oli nopeampi: tasan neljä tuntia.
Kirja sisältää suuren joukon tarinoita ja valokuvia. Ottaapa Kari Salo esille marskin alkoholin nautiskelunkin. Muutama historioitsija on väittänyt muutaman suomalaisen ylimmän sodanjohtajan – marski mukaan lukien – tehneen töitä juovuspäissään. Salo vähän pehmentelee: jos huomioidaan tämän päivän alkoholinnauttimiseen liittyvät terveyssuositukset kirjoittaja myöntää, että kyllä yli suositusten silloin nautiskeltiin.
Kari Salo: Ylipäällikön juna. Mannerheimin junan matkat 1939-1946. Kustantaja Laaksonen 2018.
