Talouden sakatessa koronakriisin keskellä hallitus priorisoi tehtävänsä, tarttui pontevasti toimeen ja julisti uljaan uuden tasa-arvo-ohjelman. Se perustuu intersektionaaliselle feminismille, jonka vihreä sisäministeri Maria Ohisalo arvelee pelottavan ihmisiä. En usko, että kukaan omilla aivoillaan ajatteleva varsinaisesti pelkää uutta ohjelmaa. Monet ovat minun laillani pikemminkin huolissaan siitä, mitä hallitus on tekemässä yhdenvertaisuudelle.
Sen sijaan, että hallitus määrätietoisesti tarttuisi kasvavaan työttömyyteen, passivoivaan sosiaaliturvaan ja alati pahenevaan valtion velkaantumiseen, se näpertelee akateemisen maailman omituisimpien ideologioiden parissa ja ujuttaa niitä lainsäädäntöön. Kauniilla ajatuksilla yhdenvertaisuuden ja vapauden lisäämisestä perustellaan varsin radikaaleja muutoksia Suomen oikeus- ja sosiaaliturvakäytäntöihin.
Järjestelmää olisi hyvä kehittää suuntaan, jossa yksilö voisi itse tehokkaasti parantaa omaa sosioekonomista asemaansa. Parhaiten tämän mahdollistaa länsimaisen vapausaatteen, klassisen liberalismin perintö. Sen sijaan, että intersektionaalisen feminismin teorian mukaisia byrokraattisia hierarkioita lisätään, pitäisi entisiäkin purkaa. Kannustinloukut ja muut rakenteelliset esteet rajoittavat merkittävästi yksilön mahdollisuuksia nostaa omaa elintasoaan. Myös työmarkkinoiden joustavuudessa olisi huomattavan paljon petrattavaa.
Minulta on monesti kysytty, miksi en ole feministi. Kysymys on arvolatautunut, sukupuolittunut ja absurdiudessaan lähes samaa tasoa kuin perinteinen ”milloin lakkaat hakkaamasta vaimoasi?”. On selvää, että jokainen, joka minun laillani kannattaa kristillishumanistisen ihmisoikeusajattelun ja mahdollisimman laajasti käsitetyn vapausaatteen perustalle vuosisatojen ja -tuhansien aikana vähitellen rakentunutta eurooppalais-länsimaista yhteiskuntamallia, kannattaa myös sukupuolten tasa-arvoa.
Täsmällisemmin tämä voidaan ilmaista yhdenvertaisuusperiaatteen muodossa, joka on kirjattu Suomen perustuslakiin (2 luku: Perusoikeudet):
”Ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä. Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.”
Nähdäkseni tässä on sanottu oleellinen enkä näe tarvetta asioiden muuttamiselle. Päinvastoin: on olemassa mahdollisuus, että näpertelemällä yhdenvertaisuusperiaatetta intersektionaalisen feminismin pohjalta koko periaate ja sen myötä läntinen klassisen liberalismin perintö rapautuu. Jo nyt on erityisesti sosiaalisessa mediassa näyttöä siitä, että intersektionaalinen feminismi jakelee ikään kuin vapaalippuja tai alennuskuponkeja tietyille korkeat uhripisteet omistaville yksilöille mielivaltaisten ryhmätuntomerkkien perusteella.
Toinen puoli asiassa on tietenkin se, että vastaavasti omaa yritystä pyörittävä länsimainen valkoinen cis-heteromies on aina väistämättä ideologian suurin roisto, jonka ainoa mahdollisuus haalia sympatiapisteitä on kuuliaisesti totella, lepytellä ja hännystellä kovaäänisimpiä uhriutujia. Jos cis-heteromies ei suostu alistumaan vaan esittää kärkeviä mielipiteitä vallitsevista hierarkioista ja epäkohdista, kolkuttaa sananvapauspoliisi jo kohta ovella.
Identiteettipoliittinen liikehdintä muodostaa parhaillaan kaikkialla länsimaissa ikäviä joukkoistumisilmiöitä irvokkaine rituaaleineen. On syytä muistaa, että esimerkiksi poliisi on intersektionaalisissa uhriutumisolympialaisissa usein legitiimi vihan ja peräti väkivallan kohde, ellei hän satu olemaan innokkaan valtakunnansyyttäjän apurina toimiva sananvapauspoliisi. Poliisiin kohdistuvasta aktivismista saimme hiljattain näyttöä myös kotoisessa Hietaniemen uimarannan kesäyössä, kun nuoriso inspiroitui pahoinpitelemään tappelua rauhoittamaan tulleita järjestyspartioita. Suomi kansainvälistyy tässäkin suhteessa vauhdilla.
Usein tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla. Valitettavasti hyvää tarkoittava hallituksemme voi itse asiassa heikentää monen yksilön asemaa ujuttamalla lainsäädäntöön identiteettipoliittisia pykäliä, jotka perustuvat viimeaikaisiin akateemisiin muotivillityksiin.
Länsimaiden loistava perintö on liian arvokas uhrattavaksi tällaisille ohimeneville villityksille. Se rakentuu ihmisarvon, yhdenvertaisuuden ja yksilönvapauden perustalle, joka on vuosisatojen saatossa osoittanut ylivoimaisuutensa verrattuna heimo-, klaani- tai muuhun kollektiiviajatteluun. Kollektivismille ja hierarkioille perustuvat yhteisöt ja yhteiskunnat aiheuttavat jatkuvasti merkittäviä ihmisoikeusloukkauksia ja -ongelmia, joiden myötä niistä kohdistuu länsimaihin kasvavaa siirtolaisuutta turvapaikanhaun muodossa. Tämä aiheuttaa lisäongelmia, koska vanhakantaisista yhteisöistä saapuvat ihmiset eivät noin vain omaksu länsimaista liberaalia yksilönvapauteen ja yhdenvertaisuuteen perustuvaa ihmisoikeuskäsitystä. Silti juuri näiden yhteisöjen jäsenet ovat usein hyvin korkealla intersektionaalisen feminismin uhrihierarkiassa.
Olen huolestunut siitä, miten hallituksen kaavailemat muutokset suhteutuvat Suomessakin jo orastavaan rinnakkaisyhteiskuntien syntymiseen. Maahanmuuttajat haluavat tietenkin asettua kaltaistensa seuraan ja pitää kiinni omista yhteisöllisistä perinteistään, jolloin länsimaisten yhteiskuntien sisään muodostuu saarekkeita, joissa noudetaan usein jopa vallitsevalle ihmisoikeusnormistolle täysin vastakkaisia käytäntöjä ja suhtaudutaan avoimen vihamielisesti ympäröivään yhteiskuntaan. Näiden tapojen ja normien vaalijat eivät ole halukkaita niistä luopumaan, koska ne perustuvat ikivanhoihin uskomuksiin ja pyhiin teksteihin, joita ei saa kyseenalaistaa.
Millään hallituksen mahtikäskyllä, jolla kirjataan uusia uhrihierarkioita lainsäädäntöön, ei käytännössä paranneta vaikkapa tyttöjen, naisten, seksuaalivähemmistöjen ja uskonnon pyhien dogmien epäilijöiden asemaa rinnakkaisyhteiskuntien sisällä. Maahan asettuvilta pitäisi päinvastoin vaatia tiukkaa sitoutumista nykyiseen perustuslakiin kirjattuun yhdenvertaisuusperiaatteeseen eikä tinkiä siitä tuumaakaan. Jotenkin minusta kuitenkin tuntuu, että vihreä sisäministeri ei aja tällaisia tavoitteita vaan jotain muuta.
Meidän on pidettävä lujasti kiinni eurooppalaisesta kulttuuriperinnöstä ja sen taustalla olevasta todellisuus- ja ihmiskäsityksestä. En näe tarpeellisena ujuttaa akateemisen postmodernismin myötä syntyneitä marginaalisia muotivillityksiä lainsäädäntöömme, joka on vuosisatojen kuluessa hioutunut ja on jo nykyisellään maailman edistyneimpiä. Riittää, että kaikilta yhteiskunnan jäseniltä edellytetään sitoutumista nykyiseen perustuslakiin.
Samasta syystä en pidä tarpeellisena olla feministi tai mikään muukaan ’isti’-aktivisti, sillä yhdenvertaisuusperiaatteen noudattaminen itsessään riittää ja on monessa suhteessa jopa nykyfeminismiä oikeudenmukaisempaa. On näet jo valitettavan paljon näyttöä siitä, että toiset alkavat olla tasa-arvoisempia kuin toiset. Orwellin varoittavista eläintarinoista kannattaisi ottaa oppia eikä luopua siitä, mitä olemme pitkän ja kovan taistelun myötä länsimaissa saavuttaneet. Pitäkäämme siis yhdenvertaisuus ja yksilönvapaus kunniassa ja kohdelkaamme toisiamme yksilöinä, ei mielivaltaisten ryhmien jäseninä.
