Max Jakobsonin jälkeensä jättämä kirjasto käsitti noin 90 hyllymetriä, 2[nbsp]300 nidettä. Ne olivat suurelta osin tietokirjoja: elämänkertoja, historiaa, yhteiskuntatieteitä – huomattava osa vieraskielistä. Vain runsas kymmenes osa oli kaunokirjallisuutta.
Diplomaatin ja yhteiskunnallisen vaikuttajan kirjasto oli sidottu hänen Katajanokan kotinsa kokoon. Ulkomailla käydessään hän osti runsaasti divareista löytämiään kirjoja, joista osa pääsi kotihyllyyn, osan hän lahjoitti ystävilleen tai WIZOn (Women`s International Zionist Organisation) basaarille, jonka Maxin äiti oli aikoinaan perustanut Viipurissa 1924.
Max Jakobson oli kirjoittava ja lukeva, jonka kyky ilmaista itseään oli kirkasta ja johdonmukaista. Hänen näkyvimmät kirjoituksensa julkaistiin Helsingin Sanomissa, mutta myös Kanava, Suomen Kuvalehti, Svenska Dagbladet ja The International Herald Tribune olivat hänelle läheisiä lehtiä.
Professori Seppo Hentilän kokoama Jakobson-kirjaston esittelyteos on samalla pienoiselämänkerta. Se käy läpi uraa kansainvälisesti yhdestä vaikutusvaltaisimmasta suomalaisesta, joka palveli maansa parasta vähäilmeisesti, jääden neuvonantajana usein kultivoituneesti päiväpoliitikkojen varjoon.
Jakobson ei tehnyt lukemiensa kirjojen sivuille omia merkintöjään, valitettavasti – koska tuo kirjojen töhrimistapa olisi kertonut lukijastaan muille uteliaille paljon. Se minkä hän kuitenkin kirjoihinsa liitti, oli hänen ex libris –merkkinsä, jossa hänen nimensä lisäksi komeilee kuva hänen lemmikistään, karkeakarvaisesta mäyräkoirasta Bellasta.
Jakobson oli tuttu näky katajanokkalaisille käyskentelemässä rauhallisesti Bellan kanssa. Koiran hän oli saanut 70-vuotislahjaksi. Max ja Bella olivat parhaat ystävykset, ja suorastaan liikuttavaa on se, että Jakobson kuului Mäyräkoiraliittoon, luki sen lehteä ja tyttärensä kertoman mukaan taisi kirjoittaa lehteen jutunkin Bellasta.
Omistuskirjoituksia merkkihenkilöiltä
Sen lisäksi että Jakobson teki kirjakauppalöytäjä, hän sai vastaanottaa teoksia tekijöiltä itseltään. Suuri ihailun ja ystävyyden kohde oli muun muassa juutalaissyntyinen ranskalainen filosofi Raymond Aron, josta marxilaiset eivät pitäneet tämän älykkään kritiikin purevuuden vuoksi. Seppo Hentilä mainitsee Jakobsonin ajattelukumppaniksi myös John Kenneth Galbraithin, yhdysvaltalaisen diplomaatin ja professori George F. Kennanin, Arthur M. Schlesingerin ja Sir Harold Nicolsonin – puhumattakaan Henry Kissingeristä.
Kirjallisuuden välityksellä Jakobson tutustui muun muassa Neuvostoliiton historiaan ja tapaan toimia ja ajatella kansainvälisessä politiikassa. Tämä oli arvokasta sekä Suomen että presidentti Urho Kekkosen kannalta, koska sitkeä ja johdonmukainen avustaja oli suureksi avuksi ennen valtiovierailuja, valtiomiesten välillä käytyjä neuvotteluja.
Kirjasto kuin elämänkerta
Seppo Hentilällä oli kirjaa tehdessä mainio tilaisuus rakentaa teoksesta samalla Jakobsonin elämänkerta. Lapsuus aluksi vaatimattoman mutta sivistyneen juutalaisperheen lapsena ei tuntunut antavan hyviä eväitä menestymiselle, mutta toisin kävi. Halveksitusta juutalaisvähemmistöstä tuli osa Suomea, jonka armeijassa monet taistelivat. Tämäkös ihmetytti saksalaisia aseveljiä.
Peruspääoma Jakobsonien perheessä oli kielitaito. Jo abiturienttina hän pääsi Ilta-Sanomiin toimitusapulaiseksi kääntämään ulkomailta tulevia uutisia suomeksi. Noilta ajoilta Jakobsonin omissa muistelmissa on värikkäitä kuvauksia elämästä lehden toimituksessa. Jatkosodassa hän oli veljensä tapaan ase kädessä.
Sodan jälkeen tie vei BBC:n palvelukseen Lontooseen, ja vuosi 1946 oli uran alkuhuipennus. Hän pääsi seuraamaan Pariisin rauhanneuvotteluja ja selostamaan niitä suomeksi BBC:n lähetyksiin. Paria vuotta myöhemmin hän oli Uuden Suomen Lontoon kirjeenvaihtaja.
Noiden vuosien aikana kokemuksia kertyi niin, että hänelle tarjottiin pestiä ulkoasiainhallintoon, mutta kieltäytymisen perusteet olivat jälkikäteen luettuna hirtehiset. Jakobson piti diplomaatteja ”tärkeilevinä tyhjäntoimittajina” ja ulkoasiainhallintoa ”lähinnä populistisena”. Ehkä hän itse oli muuttava toimintojen luonnetta – käsityksiään ainakin.
Bibliofiili – ei, kirjojen ystävä: kyllä
Jukka Sarjalan (toimi Bibliofiilisen seuran ja Vammalan vanhan kirjallisuuden päivien puheenjohtajina) määritelmän mukaan bibliofiili on kirjojen keräilijä, tutkija ja ystävä. Häntä kiinnostaa niiden ikä, harvinaisuus, painokset, ulkoasu, entiset omistajat sekä omistuskirjoitukset. Bibliofiilistä, Sarjalan mukaan ”kovennettu” versio on bibliomaani, kirjahullu. Tätä Jakobson ei ollut. Kirjat olivat hänelle arkisen työn apuvälineitä, tiedon lähteitä hänen kirjoittaessaan. Kokoelma on Kansalliskirjastossa yleisessä käytössä, se ei ole lupaviidakon takana.
Diplomaatin ura varmisti Max Jakobsonin kirjaston mielenkiintoisen ja korkean tason. Hän kuvaili luontaisedukseen mahdollisuuden tavata maailman vaikutusvaltaisimpia ihmisiä ja koluta siinä ohessa paikallisia kirjakauppoja. Muitakin ikimuistettavia tilanteita oli tarjolla.
Vuonna 1961 Jakobson matkasi Yhdysvaltoihin valmistelemaan presidentti Kekkosen valtiovierailua. Valkoisen talon lehdistösihteeri Pierre Salinger ei ollut paikalla, mutta niin Jakobsonin oli ”pakko” tavata tämä presidentti Kennedyn loma-asunnolla Bostonin lähistöllä. Näin tarjoutui tilaisuus myös kahdenkeskiseen keskusteluun Kennedyn kanssa. Tämä ja kaikkea muuta Hentilän kirjassa Jakobsonin kirjastosta.
Seppo Hentilä: Max Jakobsonin kirjasto – kokoajansa näköinen. Kansalliskirjasto 2018.
