Olisi pokasahaa luullut vanhemmaksikin työkaluksi, niin yksinkertainen se on rakenteeltaan ja materiaaleiltaan. Se syntyi kahdesta pääpuusta ja yhdestä välipuusta, noin kuuden metrin köydenpätkästä ja kapeasta sahanterästä.
Puuosat muodostivat H-kirjainta muistuttavan vinon pokan joka kapeni ylöspäin. Pääpuiden yläpäät yhdistettiin moninkertaisella ohuella manillaköydellä ja alapäät yhdisti metrin mittainen ohut terä. Terä saatiin kireälle ja pokat pysymään kasassa jännettä kiertämällä kapulalla, joka lukitsi jänteen välipuuhun.
Bruno Ahveninen kertoo rakkaan lapsensa monia eri nimiä: vikuri, siksi että huonosti huollettuna terä ei totellut käyttäjäänsä, se jumittui kun sahausrako alkoi kaarrella ja lopulta pihistää, syntyi vinopäitä pölkkyjä, joita ei edes pula-aikana sallittu. Terästä oli huolehdittava, piikit oli tasoitettava yhtä pitkiksi, ne oli haritettava vuorotellen kahteen suuntaan ja viilattava.
Nälkäviulu oli pokasahan nimi siksi, että 1930-luvun ankeina aikoina työnantajat osasivat ottaa hyödyn myös metsämiehistä. Markkinat olivat työnantajilla, oli onni saada edes alhaisten tulotasojen töitä, eivätkä metsätyöt syrjä-Suomessa olleet arvostettujen ammattien joukossa. Palkat putosivat niin alas, että tukkijätkistä tuli nälkäviulun soittajia.
Pokasahaa ei pidä sekoittaa myöhempään seuraajaansa kaarisahaan tai järeämpään suurten runkojen kaatamiseen tarvittua justeeria. Ahveninen ylistää tätä hänelle itselleenkin tuttua työkalua: ”Toisaalta, jos pokasaha oli kunnossa, se oli hiljainen heikki; sahaamisesta ei syntynyt kovaa tai rahisevaa ääntä, vaan hiljaista suihketta”.
Ahveninen on tehnyt pokasahan tarinastaan romaanin, joka sisältää sekä asiatietoa että kuvauksia metsätöissä kamppailevien ihmisten elämästä, oikeastaan varsin ankean muistokirjoituksen. Kirjan harmillinen puoli on muistiin merkitsevän lukijan kannalta viheliäinen: sen yli 600 sivua on jäänyt numeroimatta.
Korpikommareita, kääpiötilallisia
Pokasahan synty heti sisällissotiemme jälkeisinä vuosina liittyy Suomen toipumiseen niin keskinäisestä vihanpidosta kuin myös 1920-luvulla syntyneeseen talouden kohentumiseen. Hävinneet punaiset pääsivät vaikuttamaan yhteiskunnassa, vasemmiston äänimäärä oli vaaleissa huomattava, mutta syrjäkylät ja suuret metsät piilottivat osan väestöstä kauas laihan leivän pariin. Veikko Vennamon ja hänen puolueensa nousuun oli vielä kosolti aikaa.
Pokasaha oli metsätyömiehen ase nälkää vastaan vuosikymmenten ajan. Kaarisaha tuli vasta 1950-luvun puolivälin tienoilla, moottorisahasta ei ollut vielä kilpailijaksi. Työnteko oli raatamista, ja se ylläpiti kovaa luokkatietoisuutta.
Niinpä tämän romaanin keskeiset henkilöt kirjaimellisesti painivat luonnon- ja metsänvoimia vastaan. Vihollisina ovat niin ymmärtämättömät päälliköt kuin reistailevat työkalutkin, työn vaaroista ja terveyshaitoista puhumattakaan.
Ahveninen kuvailee romaanihenkilöittensä kautta syrjäseutujen väen katkeruutta, kommunistihenkisyyden sitkeys on ymmärrettävää, koska etäällä oleva kaupunkien puoluevalta ei paljoa lohduta.
J.K. Paasikiven jälkeen vasemmisto elätteli toiveita oman ehdokkaan saamisesta tasavallan presidentiksi. Väinö Tanner hävisi ehdokasasettelun K.A. Fagerholmille yhdellä äänellä. Lopullisen äänestyksen Fagerholm hävisi puolestaan yhdellä äänellä Urho Kekkoselle.
Taistelu äärivasemmiston ja SDP:n välillä oli kova, koska SKDL olisi halunnut yhteisen ehdokkaan, kun Fagerholm ei kelvannut. Maalaisliitto oli ovelampi, vaan ei nauttinut tukkikämppien suosiosta.
Äärivasemmistolle Kekkonen oli pienempi paha kuin Fagerholm, vaikka tämä vasemmalla olikin. Kun yhden äänen ratkaissutta vaalitulosta ihmeteltiin, kirjan tulkinta on, että Kekkonen sai yllätystuen sieltä, mistä ei olisi pitänyt: kommunistit menivät Kekkosen taakse. ”Myöhän se vaali ratkaistiin.”
Kun Yleisradio lähetti jokaviikkoisia Metsäradio -ohjelmiaan, oli toimittajien pidettävä kieli keskellä suuta. Ilmankos ohjelma keskittyikin terveisten välittämiseen ja levytoivekonsertiksi eikä puuttunut vaikeisiin työolosuhteita koskeviin ongelmiin.
Ensin moottorisaha, sitten korjuukonejätit
Koneet eivät korjanneet pokasahasta pikaista voittoa. Kaarisaha söi pokasahan suosiota, mutta moottorisaha löi lävitse vasta pitkällisen tuotekehittelyn jälkeen. Runkojen kaato painavalla koneella onnistui, mutta näprääminen käynti- yms. ongelmien kanssa saattoi viedä tunteja, eikä karsiminen sujunut sekään alkuvuosina.
Jäähyväiset pokasahalle ei ole vain laite- ja konekuvausta, vaan koko metsurielämän historiaa. Tukkikämpät olivat tuhansien miesten ja siellä keittiöhommissa palvelleiden naisten työleirejä. Palkka juoksi usein kurkusta alas tai livahti ovelien uhkapelureitten taskuihin. Naisasiat herättivät riitaa tai aiheuttivat muita hankalia jälkiseuraamuksia.
Kirjoittaja on ollut tukkijätkä, korkeakoulun käynyt historian ja yhteiskuntaopin opettaja, kokemusta on karttunut jo usean paksun omakustanteisen romaanin teosta.
Tähän kustannusmuotoon liittyy niin etuja kuin haittoja. Etu on se, että itse kustantaen kirjasta saa juuri sellaisen kuin haluaa, mikä samalla on joskus laatuun negatiivisesti vaikuttava seikka. Ripeä otteinen ja kriittinen kustannustoimittaja olisi voinut tiivistää ja lyhentää vuolasta monisanaisuutta.
Bruno Ahveninen: Jäähyväiset pokasahalle. Romaani. Kustantaja BoD Helsinki 2018.
