Presidentti Vladimir Putin ja useimmat hänen hallintonsa avainhenkilöt ovat tehneet yhteistyötä jo Neuvostoliiton turvallisuuselimissä 1980-luvulla. Heidän elämänsä avainkokemus oli järkytys Neuvostoliiton romahduksesta. Se vei heidän työltään pohjan ja elämältä vakauden. He ovat aina halunneet palauttaa Venäjän vahvuuden ja kunnian.
Putinin sukupolvi ei enää oikeasti uskonut sosialismiin, vaan piti kommunismia ja Neuvostoliiton ummehtuneisuutta juurisyynä umpikujaan. Siksi he uskoivat Venäjän uudelleenrakentamiseen läntisten talousoppien mukaan. Ja pettyivät, kun reformista ei kuoriutunutkaan vahva ja moderni Venäjä. Kenties heillä on maailmankuvasta jäljellä enää vain se vahvan ja suuren valtion kaipuu. Vanhetessaan moni myös tulee kärttyisämmäksi, epäluuloisemmaksi ja konservatiivisemmaksi.
Nyt jännitämme hyökkääkö Venäjä Ukrainaan. Oikeastaan se hyökkäsi jo vuonna 2014 ja on ollut osallisena sodassa siitä asti. Nyt olemme uudenlaisessa tilanteessa lähinnä siksi, että maskeeraus on poissa. Venäjä kokeilee nyt, mitä se voi saada avoimella uhkailulla.
Avoin ja laajamittainen maahyökkäys olisi muutos presidentti Putinin tapoihin. Hän on tehnyt vain sellaisia siirtoja, joiden riskit ovat hallittavia. Siirrot ovat olleet yleensä nopeita vastavetoja muiden liikkeisiin, kuten Georgiassa 2008 ja Ukrainassa 2014. On kuitenkin eräitä syitä, joiden takia kynnys röyhkeämpiin askeleisiin voi olla nyt matalampi kuin mitä se oli ennen ja mitä se tulisi olemaan myöhemmin.
Aika pelaa Venäjää vastaan Donbassin rintamalla
Jälkikäteen on kiistatonta, että Venäjän erikoisjoukot valtasivat vuonna 2014 Krimin niemimaan, jonka Venäjä liitti valtioalueeseensa. Valtauksen aikana pelattiin aikaa väittämällä, että valtaajat eivät ole Venäjän valtion komennossa. Itä-Ukrainan Donbassin taistelijoiden osalta Venäjä väittää näin edelleenkin.
Yksi syy tämän talven avoimeen uhkailuun on tilanteen ajautuminen sellaiseksi, ettei Venäjä enää voisi teeskennellä osatonta, jos taistelut kiihtyisivät Itä-Ukrainassa. Se johtuu ennen kaikkea Ukrainan armeijan varustuksen parantumisesta.
Viime syksynä Ukraina käytti rintamalla ilma-asetta ensimmäisen kerran yli viiteen vuoteen. Kyseessä oli lennokki, joka tuhosi laser-ohjatulla ohjuksella 15 kilometrin päästä ukrainalaisia tulittaneen tykistöaseman. Näiden turkkilaisten lennokkiaseiden hankkiminen on vain yksi esimerkki keinoista, joilla Ukrainan armeija uhkaa Donbassin taistelijoiden toimintakykyä ja vähentää Venäjän keinoja ylläpitää Donbassin puolustusta raskaan aseistuksen ”lainaamisella”. Todennäköisesti Venäjää huolettaa, että ennen pitkää Ukraina saattaa nopealla iskulla esimerkiksi vallata Donetskin suurkaupungin ennen kuin Venäjä ehtisi tulla isosti hätiin.
Kremlin kannalta lännen kanssa käytävien neuvotteluiden minimitulos on kenties se, että Minskin tulitaukosopimusta päivitetään Venäjälle kunniallisella tavalla siten, että samalla vaikeutetaan Venäjälle epäedullista voimatasapainon muutosta itäisessä Ukrainassa. Se voisi tarkoittaa esimerkiksi tientynlaisten asejärjestelmien kieltämistä molemmilta osapuolilta rintaman läheisyydessä.
Näin ajatellen Venäjän näyttävästi julkaisema ”sopimusehdotus” Naton laajenemisen jäädyttämisestä ja lännen joukkojen vähentämisestä itäisessä Euroopassa palvelisi vain neuvottelutaktiikkana: Lyö pöytään kovat vaatimukset niin saat edes jotain.
”Sotilastekniset vastatoimet” lukoksi Ukrainan rintamalle?
Minskin sopimuksen päivittäminen ei auta, jos päivitettyäkään sopimusta ei noudateta, vaan se kaatuu kiistoihin, kuten tähänkin asti. Kiovan ja Moskovan intressit ovat siinä määrin ristikkäiset, että riita syntyy helposti. Rauhan rakentaminen vaatisi molemmilta aitoa sitoutumista kriisin alasajoon. On vaikea nähdä Kiovan ja Moskovan löytävän sellaista päivitystä Minskin sopimukseen, joka veisi Pohjois-Irlannin tai Länsi-Balkanin tapaiselle rauhan tielle edes viideksi vuodeksi. Vastakkainen paine ja uho tuntuvat liian suurilta.
Venäjän pääintressi on lopulta pitää Ukraina sotaa käyvänä maana. Se estää käytännössä maan jäsenyyden etenemisen Natossa tai EU:ssa. Ehkä Moskova on dilemman edessä: Se haluaa jatkaa verestävän konfliktin ylläpitämistä, mutta nykymenolla voimasuhteet rintamalla kehittyvät sen kannalta väärään suuntaan.
Venäjällä voisi olla riittävä motiivi heilauttaa asetelmaa sotavoimalla. Sellainen siirto voisi olla esimerkiksi Mariupolin ja Melitopolin alueiden valtaaminen Donetskin ja Krimin välistä, Dnepr-joen kaakkoispuolelta. Sotilaallisesti se olisi hallittavissa oleva operaatio. Jos Donbassin kapinallishallinnon alue näin ulotettaisiin Krimin maarajalle asti, Venäjä voisi yrittää kehittää jonkinlaista säännöllistä kauttakulkua ja tehdä siitä sopimuksia Donbassin kapinallishallinnon kanssa. Seuraavaksi voisi selittää, että Venäjän armeijan täytyy turvata näitä kuljetuksia myös kapinallisalueella, koska siellä ei ole kansainvälisesti tunnustettuja turvallisuusviranomaisia.
Edellä mainittu on puhdasta spekulaatiota. Spekulaatiolla pyrin kuvaamaan, että Venäjän uhkaamat sotilaalliset toimet eivät välttämättä tarkoita Kiovan valtaamista vaan jotain paljon rajoitetumpaa, jolla on kuitenkin strateginen merkitys Donbassin kapinan ylläpitämiselle ja sitä kautta Ukrainan länsi-integraation estämiselle.
Mutta, jos oltaisiin menossa ”sotilastekniseen” siirtoon, niin eikö se olisi kannattanut tehdä nopeasti ja yllättäen? Asettaa länsi tapahtuneiden tosiasioiden eteen. Olla antamatta lännelle aikaa diskuteerata vastatoimista ja luoda yhteishenkeä etukäteen. Tämä huomioiden voisi kuvitella, että Venäjän avoimen uhkailun tarkoitus kuitenkin olisi ensisijaisesti sopia jotain lännen kanssa esimerkiksi Ukrainan rintaman vakauttamiseksi. ”Sotilastekninen vastatoimi” olisi korkeintaan varasuunnitelma. Ja se voi hyvin tarkoittaa vain Donbassin kapinallisalueen suojaamista avoimesti tehokkailla venäläisillä asejärjestelmillä erikoisjoukkoineen – ilman rintamalinjan siirtämistä nykyisestä.
Entä Naton laajeneminen?
En usko, että Venäjä edes kuvittelee saavansa Natolta lupausta rajoittaa laajenemista. En oikein näe Venäjällä sellaisia kortteja, joiden takia Yhdysvallat antaisi sen sitoa omaa päätöksentekoaan. Potentiaalisesti sellaista asetelmaa voisi rakentaa, jos Venäjällä olisi halua ja kykyä tarjota yhteistyötä Kiinan uhkan rajoittamiseen. Silloin Yhdysvalloilla olisi strateginen intressi tehdä yhteistyötä.
Sen sijaan voi olla mahdollisuuksien rajoissa, että osana jonkinlaista aserajoitussopimusta ja Minskin sopimuksen päivitystä Yhdysvallat käytännössä rajoittaa aseiden myymistä Ukrainalle, vaikkei sitä suoraan sanottaisi.
Omasta puolestani olen sitä mieltä, että plussat ja miinukset ynnäten Suomen ja Ruotsin kannattaisi liittyä Natoon. Minusta se nostaisi Venäjän kynnystä häiritä meidän puolustuksemme vaihtoehtoja, jos tilanne Itämerellä tai arktisella alueella kiristyisi. En myöskään usko, että Nato-jäsenyys täysin tuhoaisi rakentavaa yhteistyötä ja kauppasuhteita Venäjän kanssa. Venäjä mittaa naapureitaan monella muullakin asteikolla kuin Nato-jäsenyydellä.
Parasta olisi jos koko EU liittyisi Natoon yhteisönä ja muodostaisi Natossa itsenäisemmän eurooppalaisen pilarin. Silloin Naton ja EU:n Eurooppaa koskeva turvallisuustyö voitaisiin yhdistää. Euroopan ääni omien intressiensä turvaamisessa vahvistuisi. Tämä ei kuitenkaan ole realismia ainakaan lähivuosina. EU:n turvallisuusulottuvuuden rajallisuus näkyy siinäkin, miten pieni rooli EU:lla on parhaillaan käytävissä lännen ja Venäjän neuvotteluissa.
Miksi Venäjä haastaa rajummin juuri nyt?
Siitä on jo toistakymmentä vuotta, kun Putin ensimmäisen kerran sanoi, että Neuvostoliiton hajoaminen oli 1900-luvun suurin geopoliittinen katastrofi. Myös venäläisten enemmistö on vakaasti kannattanut slaavilaisten veljeskansojen jälleenyhdistämistä. Tahtotila ei siis ole uusi eikä sitä ole salattu. On kuitenkin kolme syytä, jotka saattavat varoittaa siitä, että Venäjä voi olla valmis kovempiin panoksiin kuin aiemmin.
Ensinnäkin, vielä 10 vuotta sitten Kremlissä uskottiin Venäjän modernisoimiseen läntisten markkinatalousoppien pohjalta. Omalla kaudellaan presidenttinä Dmitri Medvedev kritisoi maansa takapajuisuutta erityisen rajusti ja patisti länttä matkiviin oikeusvaltio- ja markkinatalousuudistuksiin. Myös Putin uskoi pitkään markkinatalouteen, läntisten investointien houkutteluun ja vapaakauppaan perustuvaan modernisaatioon. Vielä finanssikriisin jälkeen yritettiin uskoa talousyliopiston rehtori Vladimir Maun johdolla laadittuun reformiohjelmaan ja yhteiseen talousalueeseen Euroopan unionin kanssa.
Modernisaatio edellytti toimivia taloussuhteita lännen kanssa ja totaalinen suhteiden katkaiseminen sopi huonosti. Nyt kukaan ei enää usko, että Venäjä voisi vaihtaa öljytalouden innovaatiovetoiseen kasvuun. Venäjä on tipahtanut täysin Kiinan ja myös lännen kelkasta. Se oli analyysityössä helppo todeta jo 10 vuotta sitten vertailemalla rehellisesti esimerkiksi patenttien, yliopistoista valmistuvien tai investointien tilastoja ja ennusteita.
Nyt myös Moskovassa on käsittääkseni sisäistetty se, ettei Venäjästä tule innovaatiovetoisen talouden suurvaltaa tällä vuosisadalla. Jos tyytyy luonnonvaratalouteen, niin taloussuhteilla ei ole niin väliä, kunhan öljyä ja kaasua saa jonnekin kaupaksi.
Toiseksi, puhtaan energian vallankumous on muuttanut näkymät sellaisiksi, että länsi saattaa onnistua dramaattisesti vähentämään öljyn ja maakaasun tuontia meidän elinaikanamme. Mutta, paradoksaalisesti juuri nyt Eurooppa ja eritoten Saksa on aivan erityisen riippuvainen venäläisestä putkikaasusta. Saksa on ajanut ydinvoiman alas ja pyrkii irtautumaan hiilestä aiempaa nopeammin. Kaasua saa satamien kautta muualtakin, mutta nämä LNG-markkinat ovat tiukassa tilassa Aasian kaasun kysynnän nopean kasvun takia.
Saksalla on juuri nyt harvinaisen korkea kynnys oikeasti rajoittaa energiakauppaa Venäjän kanssa. Siitä perimmältään on kyse myös silloin, kun puhutaan Venäjän irrottamisesta valuuttamaksuja välittävästä Swift-järjestelmästä. Jos dollarit ja eurot eivät liiku lännestä itään, niin polttoaineet eivät kovin kauan liiku idästä länteen. Teknisesti kaasu maksetaan kyllä Sveitsiin venäläisten tytäryritysten tileille, mutta se ei kovin kauan riitä venäläisille, jos rahaa ei pysty järkevästi siirtämään Moskovaan. Jo 10 vuoden päästä kaasuhanan sulkeminen voisi olla Saksalle helpompi ja vastaavasti Venäjälle uhkaavampi tilanne.
Kauhun tasapaino
Kaasun toimitusvarmuus on aina perustunut kauhun tasapainoon. Tulevina vuosikymmeninä asetelma muuttunee siihen suuntaan, että Venäjällä ei edelleenkään ole varaa jättää vientituloja saamatta, mutta Euroopalla on aiempaa enemmän mahdollisuuksia selvitä ilman venäläistä energiaa.
Kiinan osuus Venäjän energiaviennissä on jo noussut kolmannekseen ja kasvaa. Kiina on rakentanut oman, Swiftistä riippumattoman järjestelmän kansainvälisten maksujen välittämiseen. Toistaiseksi sen käyttö ei ole merkittävää, mutta Venäjän energiavienti voidaan tarvittaessa hoitaa sitä kautta. En kuitenkaan usko, että Venäjä mielellään asettaisi lompakkoaan täysin Pekingin peukalon alle tilanteessa, jossa Kiinan energiapaletti on vähemmän riippuvainen Venäjästä kuin Euroopalla tällä hetkellä on.
Niinpä, jos varaudut tekemään siirron, joka saattaa maksaa energiasodan, se kannattaa Venäjän kannalta katsottuna tehdä mieluummin nyt kuin myöhemmin.
Kolmanneksi – ja tämä on vielä enemmän spekulaatiota kuin äskeiset – Venäjän johto on tainnut henkisesti liukua syvemmälle kylmään sotaan petyttyään lännettymisen mahdollisuuksiin. Uskon, että Venäjän turvallisuusneuvostossa pyritään sinänsä esittämään rationaaliset skenaariot erilaisten valintojen seurauksista. Mutta lopulta johtopäätökset voivat riippua muutamien henkilöiden tunneperäisistä asenteista, joita harva mukana oleva uskaltaa ääneen kyseenalaistaa.
Nämä avainhenkilöt ovat pääosin pysyneet samoina jo 23 vuotta. He taitavat kokea, että unelma Venäjän revanssista ei onnistunut läntisen modernisaation kautta. Hybridi- ja sotilaskeinojen käyttö on lisännyt Venäjä-vastaisuutta erityisesti Ukrainassa, Georgiassa ja Baltiassa. Silti tunneperäisesti voi katsoa, että niillä on saatu myös jotain konkreettista tulosta aikaan kartalla ja ne ovat yhdistäneet venäläisten enemmistöä Kremlin taakse. Myös autoritaariset järjestelmät voivat taantua ja kun näin käy, niistä tulee arvaamattomia.
Voi myös olla, ettei tapahdu juuri mitään
Tässä kirjoituksessa ajattelen ääneen, että Venäjällä voi olla motiivi tehdä jotain Itä-Ukrainan rintaman kehitykselle juuri nyt ja sillä voi olla aiempaa matalampi kynnys ottaa vastaan lännen vastatoimet.
Silti pidän mahdollisena ettei tapahdu yhtään mitään; ei edes sopimusta aserajoituksista tai Minskin sopimuksen päivittämisestä.
Venäjä on jo uhkailulla saavuttanut yhden tavoitteen. Se pakotti lännen ykköskaartin neuvottelupöytään.
Enää Joe Bidenin hallinto ei voi sanoa, että Venäjällä ei ole merkitystä sen ulkopoliittisella agendalla. Jos kohta neuvottelut käytännössä ajautuisivatkin umpikujaan, molemmin puolin riittää taitavia diplomaatteja hiljaisiin hautajaisiin. Neuvotteluita voidaan pitkittää ja ajaa sivuraiteelle.
Nykyisessä mediaympäristössä ei mene kvartaalia kauempaa, niin ne unohtuvat.
