Berliinin muurin murtumisen jälkeen 1989 me kuvittelimme, että liberaali länsimainen demokratia on voittanut. Deng Xiao Ping toi Kiinaan ja Boris Jeltsin Venäjälle markkinatalouden kommunistisen talousjärjestelmän täydellisesti epäonnistuttua.
Mutta Jeltsinin jälkeen olemme huomanneet, että keskiluokan vaurastuminen ei tuonut demokratiaa. Vain markkinatalous voitti. Kumpaakin maata hallitsee hyvin koulutettu eliitti ja poliittinen järjestelmä on ohjattu demokratia. Niiden tavoite on nyt haastaa länsimainen demokratia.
Läntinen puoluejärjestelmä on ollut hyvin stabiili. Oikealla puolella yleensä suurempana on ollut kaupunkien porvaristosta ja talonpojista koostunut vapausoikeuksia ja valtion rajoitettua valtaa korostanut puolue. Vasemmalla on taas ollut työväestöstä koostunut jonkinlaiseen sosialismiin pohjautunut valtion vahvaa kontrollia edustanut puolue.
Vuosikymmenet keskeisin yhteiskunnallinen kysymys oli valtion vallan laajentaminen uusille toimialoille. Ronald Reaganin ja Margaret Thatcherin vallankumous käänsi suunnan. Ylipöhöttynyttä ja tehotonta valtiokoneistoa alettiin purkaa. Entistä enemmän alettiin mittaamaan, mitä rahalla saa.
Menestyäkseen sosialidemokraattien oli löydettävä uusi kolmas tie, joka hyväksyi julkisten toimintojen yksityistämisen. Toisaalta tämä merkitsi ydinsanoman heikkenemistä. Sitä kompensoimaan puolueet nostivat vahvan sosiaalietuuksien parantamisen agendalle. Ne sosialistipuolueet, jotka ovat joutuneet vastaamaan näistä lupauksista hallitusasemassa vuoden 2008 laman jälkeen, ovat heikentyneet merkittävästi.
Keskusta-oikeistolaisten puolueiden asema on ollut suhteellisen vakaa. Niiden sanomasta on kuitenkin puuttunut positiivinen innostavuus, eivätkä ne ole onnistuneet kasvattamaan kannatustaan.
Näin onkin auennut tilaa yhden asian liikkeille. Ensin syntyivät vihreät ja sitten maahanmuuttovastaiset. Kummankin käyttövoima on pelko, maailmanloppu tai oman kansallisen kulttuurin tuhoutuminen. Kummassakin on intoa ja vahvaa uskoa oman asian oikeutukseen, joka oikeuttaa koettelemaan laillisuuden rajoja. Niillä on hyvin selkeä agenda tärkeästä asiasta, johonka valitsijan on helppo ottaa kantaa.
Yhden asian liikkeiden ongelma on kuitenkin se, että tärkeimmissä yhteiskunnallisissa asiakysymyksissä ne ovat jakautuneita. Vihreissä on vapauteen ja markkinatalouteen myönteisesti suhtautuvat liberaali siipi ja yhteiskunnan holhousta korostava punavihreä siipi. Perussuomalaisissa ollaan yksimielisiä vain maahanmuutosta. Siksi niistä ei ole johtorooliin politiikassa.
Yhden asian liikkeille on tyypillistä myös se, että oppositiossa ne lihovat ja hallitusasemassa niiden kannatus heikkenee hieman riippuen liikkeen vakiintuneisuudesta. Tämä lisää turbulenssia vaalien jälkeisissä politiikan muutoksissa.
Vakiintuneiden puolueiden ongelma on pahimmillaan luottamuksen puute. Annetaan lupauksia, joista jo etukäteen valitsijat tietävät, että niitä ei aiota toteuttaa. Siksi valitsijoiden toive jostakin uudesta, median vielä usein henkilöistämästä, on useissa maissa vahva. Sen osoittavat Donald Trump, Emmanuel Macron, Giuseppe Grillo ja Matteo Salvini.
Demokratia saa legitimiteettinsä siitä, että se antaa kansalaisille paremman tulevaisuuden. Jotta länsimainen demokratia voittaa itämaisen ohjatun demokratian on sen saatava aikaan suunnitelmallisuutta ja pitkäjänteisyyttä ja sitä kautta hyvinvointia.
Tämä edellyttää, että vakiintuneiden puolueiden on mentävä peilin eteen. Niiden on nostettava esiin ideologiset erot ja otettava haltuun poliittinen agenda. Niiden on mietittävä yhteiskunnan rakenteiden kehittämistä ja jälleen sitä, mikä kuuluu yhteiskunnalle ja mikä yksilön vastuulle. Varsinkaan kokoomuksen ei pidä kilpailla siinä, mitä uusia etuja kansalaisille voidaan jakaa.
Vakiintuneiden puolueiden vaalivaltti on nyt vakaus. Uusia vaihtoehtoja on nyt kokeiltu. Mitä ne ovat saaneet aikaan. Kaaoksen.
