Suomen Kuvalehden entinen päätoimittaja Ville Pernaa on kerrannut Suomen historian pimeäksi kutsumaansa vuosikymmentä. Se alkoi vuonna 1968 Tshekkoslovakian miehityksellä, Vanhan valtauksella ja päätyi vuonna 1981 presidentti Urho Kekkosen sairastumiseen ja Mauno Koiviston astumisen valtaan. Pimeää vuosikymmentä kesti näin laskettuna 13 vuotta.
Pernaa luetteloi Suomen ja Neuvostoliiton ”ystävyyden” hikihelmiä, tapahtumia ja niihin osallisia. Meille tuttua tietoa ja moneen otteeseen kerrattua aineistoa hän ryydittää Suojelupoliisin arkistoista löytämällään. Supo seurasi yllättävän tiiviisti ja tuloksekkaasti omien kansalaistemme ja ulkomaisten agenttien kanssakäymistä.
Oma lukunsa vaaran vuosissa liittyy Aleksei Beljakovin vajaan vuoden viivähdykseen Neuvostoliiton suurlähettiläänä maassamme. Hänen havaittiin agitoineen vähemmistökommunisteja toimiin, jotka nähtiin levottomuuksien lietsonnaksi. Piste sietokykyyn syntyi, kun hän erehtyi törttöilemään Tamminiemen illallisilla. Lähetystöneuvos Viktor Vladimirovin ja Kekkosen johtopäätös oli, että häirikkö sai lähteä.
Pernaa ei kerro, kuinka kokoomuslaisesta kansanedustaja Eero Lattulasta tuli sankari. Hän piti paria vuotta myöhemmin puheen ja kertasi Beljakovin synnit. Sitä ei olisi maassamme saanut kertoa. Ulkoministeri Ahti Karjalainen (kesk.) – Etelärannan punaisten vuorineuvosten luottomies – haukkui kokoomuksen puheenjohtaja Harri Holkerin, tämä taasen Lattulan ja Oulun Kansalliseuran.
Moni haluaa nähdä – vastoin kuin Pernaa – tuossa itsenäisyytemme kannalta vaaran ajassa paljon hyvää. Ne, jotka eivät tunnusta suomettumisen häpeällisyyttä, ovat saattaneet olla jäsenenä tuossa kumartajien veljeskunnassa litistämässä häiritsevästi erimieltä olevia. Nyt kunniaa saavat niin Tamminiemen pesänjakajat kuin Kauko Kareen Tähän on tultu.
Hyödyllisen idiotismin maailmanmestarit
Pimeä vuosikymmen lähti käyntiin, kun Varsovan liiton panssarit vyöryivät kohti Prahaa elokuussa 1968. Opiskelijalevottomuudet levisivät Manner-Euroopasta Suomeenkin, jossa rikottiin Vanhan ylioppilastalon oven lasi ja siirryttiin sisätiloihin pitämään palopuheita.
Rauhanomaisen naapurivaltiomme panssaridiplomatia sai kuitenkin tuomion, jota jäivät enää kannattamaan Suomen Kommunistisen Puolueen vähemmistöksi tislautuva siipi.
Näiden ”taistolaisten” yksi megafoni oli kansanedustaja Mirjam Vire-Tuominen. Hän perusteli Neuvostoliiton suorittamaa miehitystä: ”Se pelasti Euroopan rauhan estämällä Länsi-Saksan suunnitelman vallata Tshekkoslovakian suoranaisella salamasodalla”. Siis hyvänen aika: uudelta maailmansodalta.
Sosialisti Mauno Koivisto puolestaan vuodatti kyyneleitä. Siinä meni monien vuosien sosialismin puolesta tehty työ hukkaan. Hänen hallituksensa ei kuitenkaan ottanut miehitystä millään tavalla esille edes iltakoulussaan. Yleisradion kriittinen uutisointi miehityksestä koettiin ulkopoliittisesti vaaralliseksi!
Seuraavaa Pernaa ei kertaa, vaikka pitäisi. Vire-Tuominen jatkoi, (Otto-Ville Kuusisen viitoittamalla tiellä?) kun hän nosti äläkän paria vuotta myöhemmin. Finlandia-talon 1971-avajaisten ohjelmistoon oli liitetty Jan Novakin sävellys Ignis pro Joanne Palach, joka oli omistettu vastalauseena miehitykselle polttoitsemurhan tehneen Jan Palachin muistolle. Koska kyse oli provokaatiosta rauhaa rakastavaa Neuvostoliittoa kohtaan, ohjelmanumero poistettiin nöyrästi.
Toinen noita vuosia symbolisoiva prosessi – jonka Pernaa myös jättää kertomatta – ajoittui hetkiin juuri ennen Ety-kokousta 1975. Opetushallitus oli pääjohtajansa Erkki Ahon (sd.) johdolla ja muutaman piilovaikuttamiseen erikoistuneen vasemmistoprofessorin kanssa toteuttamassa ns. Pirkkalan monistekokeilua. Tarkoitus oli aivopestä koululaisia Petroskoista suomennetulla oppiaineistolla. Mukana rahoituksen järjestelyissä oli muun muassa Tarja Halosen nykyinen aviopuoliso Pentti Arajärvi.
Juuri ennen skandaalia opetushallitus oli ohjeistanut 15-sivuisella käskykirjeellä Suomen kaikki lukiot viettämään viikon kestävän YYA-kiitoshartauden. Monistejupakka johti paljastuttuaan poliisikuulusteluihin. Erkki Aho sai Rafael Paasiolta (sd.) hyödyllisen neuvon: ”Kun ohrana kysyy, älä muista mitään”.
Tuota neuvoa myös monet juopot ovat rikkeistään kuultaviksi jouduttuaan noudattaneet ja hyvällä menestyksellä. Erkki Aho ei vieläkään muista asiasta mitään omaa tuntoa kolkuttavaa, vaikka tiettävästi selvin päin toimikin.
Tampereen tiedostavien toimittajien koulutus
Oman ammattikuntansa suurta häpeäpilkkua Pernaa muistelee huolellisesti. Ylen kouluttajana ja ideologina toiminut Kaarle Nordenstreng nostettiin Tampereen yliopiston tiedotusopin laitoksen johtoon, ja kohta opinto-ohjelma käsitti marxistis-leninistisiä oppikirjoja. Opinahjo tuotti punaisia toimittajia, kuten teatterikoulu vallankumoukseen tähtääviä omalle alalleen.
Viimeinen niitti Nordenstrengille oli, kun hän ryhtyi johtamaan Moskovan ohjauksessa ollutta kansainvälistä journalistijärjestöä (IOJ), joka toimi Prahassa. Sen henkinen ja moraalinen vararikko törmäsi Neuvostoliiton ja itäblokin romahdukseen vuonna 1990. Järjestö potkittiin Prahassa pois, ja se jäi etupäässä killumaan tietyntyyppisten kehitysmaiden varaan.
Epäselvää onkin, mitä näissä maissa Nordenstreng oikeastaan teki, kun hän vaimonsa kanssa lähti Afrikan maihin suunnittelemaan sikäläisiin olosuhteisiin soveltuvia viestinällisiä toimintamalleja. Mahtoivatko kommunistinen konsultointi diktatuurien maan osassa johtaa uuteen viestinnän onnelaan?
Ville Pernaa: Pimeä vuosikymmen. Siltala 2021.
