Tarkkasilmäiset ovat huomanneet, miten viime aikoina Suomi on toteuttanut puolustusharjoituksia muun muassa Iso-Britannian ja Yhdysvaltain kanssa. Kuukauden alussa Kuopion Rissalaan saapui Yhdysvaltain hävittäjäosasto, jonka lisäksi brittien kuninkaallisen merijalkaväen maihinnousun tukialus vietti Helsingissä taannoin muutaman päivän.
Sinänsä kyse on normaalista puolustusvoimien harjoitustoiminnasta kansainvälisten kumppaneiden kanssa ja pohjimmiltaan kansainvälisen puolustuksellisen yhteensopivuuden harjoittaminen on Suomelle osa 1990-luvulta alkanutta jatkumoa. Harjoittelun voi tulkita myös niin, että kyse on puolustusvoimien lakisääteisten tehtävien, varsinkin sen viimeisimmän eli vuonna 2017 lisätyn kansainvälisen avun antamisen ja vastaanottamisen, toteuttamisesta.
Toimittaja Lauri Nurmi nostikin esille viimeisimpien harjoituksien yhteydessä tulkinnan siitä, miten Suomi on käytännössä sotilaallisesti liittoutunut valtio, viitaten juuri Yhdysvaltain ja Iso-Britannian suuntaan. Nurmen tulkinta ei sikäli kuitenkaan ole uusi, vaan länsi-integraation vaikutukset maamme niin turvallisuus- kuin puolustuspoliittiseen asemaan Suomen viime vuosien ratkaisujen valossa ovat nousseet esille myös aiemmin.
Silti, Suomen lisääntyneen kansainvälisen harjoitustoiminnan rivien väleissä on edelleen paljon avattavaa ja Nurmen kirjoitus nostikin esille erään Suomen turvallisuuspolitiikan sokean pisteen, nimittäin kysymyksen liittoutumisesta ja liittoumattomuudesta. Turvallisuuspolitiikasta puhuttaessa juuri nämä kaksi määritelmää ovat perinteisesti muodostaneet joko ensisijaisen tai viime kätisen mittatikun Suomen turvallisuuspoliittiselle asemalle.
Suomi on historian saatossa joko omasta tahdostaan tai siitä riippumatta joutunut pärjäämään turvallisuuspolitiikassaan oman onnensa nojassa. Karkeasti katsottuna toisille liittoutumattomuus on hyve, toisille pahe.
Hyveenä se on tarkoittanut eräänlaista menestystarinaa, jossa Suomi on näyttänyt maailmalle pärjänneensä yksin sotien ja muiden vastoinkäymisten edessä. Siten Suomi ei ole tarvinnut, eikä jatkossakaan tulisi tarvitsemaan ulkopuolista apua. Tulkinta on kuitenkin aukkoja täynnä ja täyttää monin tavoin myyttisen kuvitellun menestystarinan piirteet, kuten Osmo Jussila on osuvasti kuvannut.
Paheena liittoutumattomuus on puolestaan Suomen asemaa hämärtävä asia. Tätä voisi luonnehtia eräänlaiseksi harmaan alueen peloksi, jota osaltaan ajaa heikko kansallinen itsetunto. Suomen kuulumattomuus Natoon näyttäisi ikään kuin ohjaavan Suomea pahimmillaan takaisin itäisen etupiirin armoon, jättäen samalla meidät vaille turvatakuita.
Liittoutumisen ja liittoumattomuuden välissä on kuitenkin nyt ja aina ollut muutakin. Kun katsoo Suomen sotahistoriaa, on selvää, että joko ulkopuolinen sotilaallinen apu tai mahdollisuus sen saamiseen on ollut keskeisessä asemassa Suomen kannalta. Materiaaliapua esimerkiksi Ruotsilta talvisodassa tai Saksalta jatkosodassa oli huomattavaa. Samoin mahdollisuus saada Ranskan ja Iso-Britannian sotilaallista apua talvisodassa toimi pidäkkeenä Neuvostoliiton suuntaan vaikuttaen olennaisesti talvisodan loppuratkaisuun, vaikka apua ei lopulta saatukaan ja sen luonteesta voidaan kiistellä.
Kylmän sodan jälkeisessä maailmassa Suomelle muodostui uudenlainen mahdollisuus kansainväliseen puolustusyhteistyöhön. Materiaalihankinnat Yhdysvalloista Hornetien myötä sekä Suomen lähtö mukaan kansainväliseen kriisinhallintaan sekä Nato-kumppanuuteen avasivat ovia uudella tavalla. Vaikka turvallisuusympäristö muuttuikin eurooppalaisen suursodan uhan väistyessä, Suomi kehitti kansallista puolustustaan ja ryhtyi rakentamaan puolustus- ja turvallisuusverkostoja länteen.
Olennaisin kehitys vuosikymmenten aikana tapahtuneessa yhteistyössä on ollut sekä Suomen suorituskykyjen yhteensopivuuden että läntisiä kumppaneita koskevan strategisen ymmärryksen lisääntyminen. Käytännössä Suomesta on tullut monia Nato-jäsenmaitakin yhteensopivampi kumppani, kun Suomi on tarkoituksellisesti purkanut itseltään jäsenyyden tekniset esteet. Toteuttamalla puolustusmateriaalihankintoja lännestä, Suomi on myös luonut olosuhteita, joissa sotilaallinen kriisi sen lähialueilla edellyttäisi jo nyt puolustusyhteistyötä kumppaneiden kanssa vähintäänkin huoltovarmuuden muodossa.
Ei olisi kuitenkaan oikein tulkita, että Suomi olisi rakentanut salatietä liittoutumiselle. Päinvastoin Suomen halu kehittää yhteensopivuutta on ollut tietoista politiikkaa. On kuitenkin eri asia, minkälaisiin uhkakuviin vuosikymmenten aikana tehdyillä ratkaisuilla on varauduttu. Vaikka lännen ja Venäjän suhteet heikkenivät tasaisesti 2000-luvun puolivälistä lähtien, kukaan ei ennustanut Ukrainan sotaa tai sitä seurannutta Euroopan turvallisuuden jännitteistä nykyaikaa.
Olennaista onkin, mitä vuoden 2014 jälkeen Suomessa on tehty. Turvallisuusympäristön Euroopassa muutos loi olosuhteet, joissa Suomelle avautui sen geostrategisen sijainnin ja vahvojen kansallisten suorituskykyjen myötä uusia mahdollisuuksia puolustusyhteistyöhön ja joihin Suomi on tarttunut. Näissä olosuhteissa vuosikymmenten ajan rakennettu puolustuksellinen yhteensopivuus on realisoitunut puolustukselliseksi yhteentoimivuudeksi, joka on tuonut aivan uudella tavalla strategisen vuoropuhelun ja operatiivisen harjoittelun osaksi Suomen kansainvälistä puolustusyhteistyötä. Kun Suomi harjoittelee ja puhuu muun muassa Naton, Ruotsin ja Yhdysvaltain kanssa, kyseeseen tulevat niin rauhan kuin kriisin olosuhteet.
Kun puhumme Suomen liittoutumisesta tai liittoumattomuudesta, kyse on ennen kaikkea strategisesta viestinnästä.
Teknisesti katsoen Suomen liittoumattomuus päättyi jo EU-jäsenyyden myötä vuonna 1995, mutta jostain syystä EU ei ole toiminut riittävänä voimana ohjaamaan Suomen asemaa koskevaa keskustelua turvallisuuspolitiikassa. Kenties EU-jäsenyyden katsotaan olevan enemmin yleispoliittista liittoutumista, sillä unionin turvallisuuspoliittinen toimijuus on häilyvämpää kuin esimerkiksi Naton, jonka varaan pitkälti muu Eurooppa on yhteisen puolustuksensa rakentanut. Näin, vaikka esimerkiksi yhteisvaluutta euro on itsessään EU-maiden talouksia merkittävällä tavalla yhteensitova ja sitä kautta turvallisuuspolitiikkaa sivuava asia.
Suomen turvallisuuspoliittisen aseman tarkastelun mittatikuksi onkin jäänyt optiomainen juupas-eipästely Nato-jäsenyydestä. Toki pitää paikkansa, ettei Suomella läheisestä kumppanuudestaan huolimatta ole vain jäsenille tarkoitettuja Naton turvatakuita tai juridisia velvoitteita kumppaneitaan kohtaan. Tällöin Suomi ei voi myöskään laskea automaattisesti turvallisuuttaan esimerkiksi Nato-yhteistyön varaan ja siten julistaa olevansa turvallisuuspoliittisesti liittoutunut valtio.
Samaan aikaan on kuitenkin selvää, että kun Suomen tarpeet ja riippuvuudet kansainvälisestä puolustusyhteistyöstä tiivistyvät, sen liittoumattomuus muistuttaa yhä enemmän teknistä kuin vallitsevaa tosiasiaa. Kuvainnollisesti Suomi on se klubitalon jäsenen kaveri, jolla ei ole omaa jäsenyyttä, mutta joka jatkuvasti pyörii klubitalolla. Joitakin jäseniä saattaa ärsyttää ei-jäsen Suomen oleskelu klubitalolla, mutta toisaalta sen seuraa arvostetaan ja sille mielellään tarjottaisiin mahdollisuutta tulla täysillä mukaan. Suomen kansalliset kyvykkyydet Itämeren alueella ja Pohjois-Euroopassa ovatkin sellaisia asioita, jotka lännessä kiinnostavat ja pääsyitä sille, miksi Suomen suhde Naton kanssa on voinut tiivistyä viime vuosina.
Joka tapauksessa sellainen liittoutumattomuus, johon ei kuulu sotilaallista yhteistyötä ei ole tätä päivää. Tällöin narratiivi Suomesta joko sotilaallisesti liittoutuneesta tai liittoumattomasta Suomesta on jokseenkin harhaanjohtavaa. Onkin perusteltua kysyä, mitä tarkoitusta se lopulta palvelee, että Suomen turvallisuuspolitiikkaa ja -asemaa määritellään kapeasta liittoutunut-liittoutumaton -näkökulmasta. Polarisoiva asetelma kätkee alleen, ja suorastaan epäpolitisoi, Suomen tekemiä poliittisia turvallisuusratkaisuja ja tekee Suomen asemasta käytävän keskustelun tarpeettoman vaikeaksi.
Toisenlainen, laveampi määritelmä Suomen asemasta, helpottaisi varmasti myös poliittisen johdon työtä ja riisuisi tarpeetonta mystiikkaa Suomen turvallisuus- ja puolustusyhteistyön ympäriltä. Vaikeus piilee kuitenkin siinä, että Suomi ei ole liittoutumaton, mutta ei myöskään sotilaallisen liittouman jäsen. Koska sanat ovat myös tekoja, Suomi kaipaisikin uutta turvallisuuspoliittista sanastoa ja ilmaisukykyä. Tässä suhteessa haaste kulkee päättäjien suuntaan.
Ehkäpä Suomi voitaisiin määritellä ensisijaisesti kansallisesta puolustuksestaan huolehtivaksi ja kansainvälistä puolustusyhteistyötä tekeväksi maaksi eikä lähtökohtaisesti sotilaallisiin liittoihin kuulumattomaksi tai liittoutumattomaksi maaksi. Tällainen ilmaisu ei olisi mitenkään radikaali ja toimisi myös ulospäin signaalina siitä, miten kansainvälinen puolustusyhteistyö on tullut normaaliksi ja ennen kaikkea olennaiseksi osaksi Suomen turvallisuutta.
Joka tapauksessa aika on kypsä sille, että Suomessa kehitettäisiin tähän päivään paremmin sopivampia turvallisuuspolitiikan narratiiveja.
