Kesälukemisenani on ollut yksi vuoden tärkeimmistä tietokirjoista, Lauri Hokkasen Kenen joukoissa seisoin. Taistolaiset ja valtioterrorin perintö (Docendo 2021). Entinen vasemmistoaktivisti muistelee muutaman vuosikymmenen takaisia tapahtumia. Rehellistä ja siloittelematonta. Hokkanen ei yritä selitellä asioita parhain päin, vaan myöntää avoimesta massiivisen kokoluokan virheensä. Arvostan.
Miten oli mahdollista, että hyvin vähän aikaa sitten isohko osa kokonaisesta ikäluokasta kilahti autoritaariseen ääri-ideologiaan? Kyse ei ollut vain SKP:n sisäisestä vähemmistöstä eli taistolaisista, joiden joukoissa Hokkanen seisoi. Myös maltillisempi laitavasemmisto tavoitteli markkinataloudesta ja demokratiasta luopumista ja siirtymistä sosialismiin ja komentotalouteen. Tuloksena olisi ollut hirvittävä inhimillinen katastrofi.
Tutkijat ovat miettineet asiaa tosissaan, mutta tyhjentävää, järkevää selitystä ei ole löytynyt. Eikä löydy. Jos jostain, niin Hokkasen kirja kertoo siitä, että politiikassa ja ihmisenä olemisessa yleensäkin on kyse tunteista. Kun oma porukka on valittu, sen tekemisille kyllä löytyy rationaaliselta kuulostavia perusteluja. Hyvin pieni osa mielipiteistämme ja tekemisistämme perustuu aitoon harkintaan eri vaihtoehtojen välillä. Suurin osa puuhistamme on tunnepitoisten tykkäämisten ja inhoamisten ohjaamaa. Opitut tavat ja tiedostamattamme meitä ohjaavat perinteet, vanhemmat ja sukulaiset, tuttavat ja ystävät, yksittäiset sattumukset ja ajan henki yleensä: me emme tiedä, miksi olemme sitä mieltä kuin olemme.
Aidosti kriittiselle järjenkäytölle avautuu tilaa useimmiten vasta jälkikäteen, kun virheemme näyttäytyvät edessämme kaikessa hirveydessään. Tästä kertoo Hokkasen kirja ja täsmälleen samanlaisen kirjan voisi kirjoittaa eri vuosikymmenillä eri maissa äärimmäisen oikeiston joukkoihin hurahtaneista tai minkä vain kollektivistisen joukkoideologian toimintaan heittäytyneistä.
Valitettavasti Hokkasen teos ei ole pelkästään historiallisesti kiinnostava. Muutaman vuosikymmenen hiljaiselon jälkeen vasemmistolaisuus on jälleen nousussa. Tampereelta löytyy kommunistiksi julistautunut kansanedustaja. Vihreät ja sosialidemokraatit ovat astuneet pitkän harppauksen vasemmalle. Brändiä on taidolla hiottu, ja väripaletti on laajentunut punavihreäksi, jolla saadaan houkuteltua mukaan muitakin kuin perinnepunaisia. Erot 1970-luvun tilanteeseen on silti syytä pitää mielessä. Vasemmiston vaikutusvalta oli silloin aitoa kannatusta paljon suurempi, koska Suomi oli autoritaarisen suurvaltanaapurin kuolemansyleilyssä.
Yliopistoilla puuskahteleville punavihreille aktivisteille ja muulle kulttuuriväelle Hokkasen kirja olisi kohdallista luettavaa. En kuitenkaan usko, että he siihen tarttuvat. Kun seuraan joidenkin kirjailijoiden, toimittajien ja muun kulttuuri- ja yliopistoväen kiihtyvää kiivailua sosiaalisessa mediassa ja kulttuurijulkaisuissa, olen vakuuttunut, että se porukka ei ole 1970-luvun virheistä oppinut yhtään mitään.
Kyse ei ollut 1970- ja 1960-luvuillakaan pelkästä nuorisokapinoinnista. Täsmälleen kuten nytkin, osa yliopistojen opettajista liittyi huutokuoroon ja kannusti kiilusilmäistä vasemmistonuorisoa. Tampereen yliopiston professori Antti Eskola puolusti vuonna 1968 tapahtunutta Neuvostoliiton hyökkäystä Tšekkoslovakiaan näillä mieleenpainuvilla sanoilla: ”Eikö myös Neuvostoliitossa ja muissa sosialistisissa maissa kaiken edelle aseteta rakkaus: sosialistinen solidaarisuus tovereita, omaa maata ja vaikeuksissa olevaa toista sosialistimaata kohtaan? Eikö ilman rakkautta, ilman tuota, tarvittaessa vaikka panssarivaunuin avuksi tulevaa sosialistista solidaarisuutta, myös ylistämäni vapaus ole vain helisevä vaski ja kilisevä kulkunen.” Muutama vuosi sitten kuollutta Eskolaa on muisteltu Tampereen yliopistossa hartaalla kunnioituksella. Mitäpä jos kommentti näihin palvontamenoihin olisi pyydetty myös joltakulta tšekkiläiseltä? Hänellä olisi voinut olla painavaa sanottavaa Eskolan akateemisille ihailijoille ja nuoremmille punavihreille seuraajille.
Fasismi uhkaa
Yksi 1970-luvulta 2000-luvulla periytynyt vasemmistopuheen tapa on vastustajien leimaaminen fasisteiksi ja natseiksi. Se oli pitkään vakiintunut osa Neuvostoliiton ulkopoliittista retoriikkaa, ja suomalainen laitavasemmisto omaksui sen kritiikittä. Ja kas, kuin 1970-luvun edeltäjiensä tiedotteita kopioiden Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksessaan vuonna 2012 Vasemmistoliiton Li Andersson ja Dan Koivulaakso kirjoittivat äärioikeiston ja fasismin kitkemisen vaativan kapitalismin rajoittamista. Se oli vasta alkua. Viime vuosina vihervasemmisto on koko ajan kiihtyvään tahtiin nähneet fasisteja ja natseja joka puolella.
Perinteitään punavihreät totisesti osaavat kunnioittaa. Itä-Saksan Länsi-Saksasta erottanut Berliinin muuri oli viralliselta nimeltään Antifaschistischer Schutzwall eli ”Antifasistinien suojavalli”. Siis muurin, jonka oikea tarkoitus oli estää oman maan kansalaisia pakenemasta sosialistisesta Saksasta kapitalistiseen Saksaan. Kun Suomi 1970-luvun alussa oli solmimassa vapaakauppasopimusta EU:n edeltäjän EEC:n kanssa, vasemmisto alkoi heiluttaa kiihkeästi natsikorttia Moskovasta saatujen ohjeiden mukaisesti. Hokkanen kertoo, kuinka Rauhanpuolustajien tiloissa sijaitsevassa ”EEC:n vastaisen kansanrintaman” toimistossa ajatukset tiivistettiin laulun muotoon: ”Sikajuna Brysseliin, kiitää suoraan helvettiin, sammutetuin lyhdyin EEC:hen pyyhältää, natsihurtat ulvahtaa…”
Laitavasemmiston lisäksi kauppasuhteiden parantamista äärioikeistolaisen fasistijärjestö EEC:n kanssa vastusti lopulta myös sosiaalidemokraattien vasen laita, esimerkiksi Erkki Tuomioja, Ilkka Taipale ja Tarja Halonen.
Kulttuuriväki ja journalistit laitavasemmiston ytimessä
Monet kirjailijat olivat tunnetusti taistolaisten eli SKP:n vähemmistön vankinta tukijakuntaa. Aulikki Oksanen, Marja-Leena Mikkola, Matti Rossi, Pentti Saaritsa ja niin edelleen. Lista on pitkä ja kertoo surullisella tavalla luovan luokan ylisukupolvisesta kyvyttömyydestä tehdä tosiasioihin perustuvaa analyysia yhteiskunnasta. Oleellista oli silloin ja on yhä päästä vastustamaan ja protestoimaan. Vihaamaan pahiksia, koska silloinhan minun täytyy olla hyvä, eikö niin?
Toisaalta, jos tarkennamme katsettamme, 1970-luvullakin laitavasemmiston tukijoiksi päätyivät ennen kaikkea äänekkäimmät. He eivät ehkä sittenkään olleet ainakaan ylivoimainen enemmistö edes taiteilijoiden keskuudessa. Jos nyt selaan Suomen Kirjailijaliiton yli 800 nimen jäsenluetteloa, huomaan, että punavihreitä kuumapäitä heissä on aika vähän, lähinnä ne, joita media eniten nostaa esiin. Näin se taisi olla takavuosikymmeninäkin. Kulttuuripiirien kiihkeimmät vihervasemmistoaktivistit ovat useimmiten kirjallisuuden ja taiteen liepeillä liikkuvia ”esseisteiksi” itsensä nimenneitä pamfletisteja eli mielipidekirjoittajia, kriitikoita ja kulttuurijournalisteja.
Journalistien osuus 1970-luvun tapahtumissa kaipaisi lisätutkimusta. Laitavasemmistolaiset toimittajavallankumoukselliset onnistuivat silloin soluttamaan ison osan aikakauden mediasta. Se oli keskeistä koko liikkeen menestymiselle.
Entä nykyään? Vuonna 2015 tutkittiin Tampereen yliopiston opiskelijoiden puoluekantoja, ja tulokset tuoksahtavat kovasti 1970-luvulta. Esimerkiksi journalismin opiskelijoista lähes puolet kannattaa vihreitä, kolmasosa vasemmistoliittoa. Tämä näkyy erityisesti Helsingin Sanomien sivuilla joka ikinen päivä. Kaikki tietävät tämän, mutta asiasta vallitsee outo hiljaisuus. Kulttuurijournalismissa punavihreä ideologia on esillä vielä paljon selkeämmin. Olen jo muutaman vuoden epäuskoisena seurannut HS:n kulttuurisivujen politisoitumista. Vähän väliä mieleeni nousee kysymys, onko tämä journalismia vai luenko vihreiden ja vasemmistoliiton puoluetoimistojen kustantamaa ilmoitusliitettä. HS-tilaukseni päättyy pian, enkä aio enää maksaa uutta vuositilausta. Palataan asiaan sitten joskus, kun heräätte punavihreästä unestanne. Lopulta useimmat taistolaisetkin havahtuivat hulluudestaan, kuten Hokkasen kirja meille kertoo.
Ehkäpä sinunkin, rakas lukijani, kannattaa pohtia haluatko tilausmaksuillasi olla tukemassa tätä journalistista mielipiteenmuokkausta. Toistetaanpa vielä kerran: journalistiikan ja viestinnän opiskelijoista 47,7 prosenttia kannattaa vihreitä, 27,3 prosenttia vasemmistoliittoa.
Silti on turha luulla, että taistolaisuuden kaltainen tärähtäneisyys olisi vain sen suorien puoluepoliittisten seuraajien, vihreiden ja vasemmistoliiton, ongelma. Hurmahenkiset massaideologiat pullahtavat ihmiskunnan historiassa esiin vähän väliä niin oikealta kuin vasemmaltakin. Uskontojen äärimuodot ilmentävät täsmälleen samanlaista inhimillistä taipumusta mustavalkoiseen maailman hahmottamisen kuin taistolaisuus ja jyrkkä kansallismielisyyskin. Meissä kaikissa on sisäänrakennettuna mahdollisuus tempautua mukaan massaliikkeisiin, jos henkilökohtaiset ja yhteiskunnalliset olosuhteet ovat otolliset.
