Aalto-yliopiston opiskelijoiden suunnittelema ja rakentama Aalto-1-nanosatelliitti lähti avaruusmatkalleen intialaisen PSLV-raketin kyydissä vuosi sitten juhannusaattoaamuna.
Suomalaissatelliitin ensimmäinen vuosi avaruudessa on sujunut hyvin alkuhankaluuksista huolimatta.
– Teknistä säätämistä on ollut yllättävän paljon. Radioyhteyden hitaus on esimerkiksi hankaloittanut satelliitin kameroiden ottamien kuvien lataamista ja ohjelmiston päivitystä. Ensimmäisen vuoden jälkeen satelliitti toimii kuitenkin hyvin ja kaikki järjestelmät ovat toimintakunnossa. Uusin ohjelmistopäivitys on auttanut saamaan satelliitin asennon paremmin hallintaan ja kuvien ottaminen ja lataaminen onnistuvat nyt paljon helpommin. Missio jatkuu, ja parhaillaan valmistelemme spektrikameraa uutta kuvasarjaa varten, projektia vetävä apulaisprofessori Jaan Praks sanoo.
Otaniemen maa-asemaa on paranneltu merkittävästi vuoden aikana. Opiskelijatiimi on Petri Niemelän ja Samuli Nymanin johdolla päivittänyt ohjelmistoa, parannellut antennien ohjausta ja kehittänyt aseman etäkäyttöä. Jatkossa opiskelijat muuttavat maa-aseman kokonaan ohjelmistoradiopohjaiseksi, mikä mahdollistaa sen joustavan käytön myös tulevissa avaruusmissioissa.
– Samaa maa-asemaa on tarkoitus hyödyntää tänä vuonna laukaistavan Suomi 100 -satelliitin, rakenteilla olevan Aalto-3-satelliitin sekä osana Suomen Akatemian huippuyksikköä rakennettavien Foresail-1- ja Foresail-2-satelliittien ohjaamisessa, Praks kertoo.
Ilmakehään ja tähdenlennoksi
Nelikiloinen Aalto-1 vei mukanaan kiertoradalle suomalaista huipputekniikkaa, kuten Teknologian tutkimuskeskus VTT:n rakentaman spektrikameran, Turun yliopiston ja Helsingin yliopiston yhteisen säteilyilmaisimen ja Ilmatieteen laitoksen kehittämän plasmajarrun, joka tähtää avaruusromun vähentämiseen. Eniten tutkimusdataa on saatu säteilyilmaisimella.
Turun yliopiston avaruustutkimuslaboratorion professori Rami Vainio kuvailee vuotta täydelliseksi menestykseksi.
– Olemme saavuttaneet kaikki tekniset ja tieteelliset tavoitteemme. Ymmärrämme nyt varsin hyvin laitteen vasteen elektroni- ja protonisäteilylle ja olemme kartoittaneet Maan matalan kiertoradan säteily-ympäristöä. Parhaillaan analysoimme elektronivyöhykkeen ajallisia muutoksia ja niiden riippuvuutta Maan ohi puhaltavan aurinkotuulen ominaisuuksista. Mittaustemme mukaan aurinkotuulen magneettikentän pohjois-eteläsuuntainen komponentti ennustaa parhaiten sen, kuinka intensiivistä elektronisäteily on matalalla Maan kiertoradalla. Esittelemme tuloksemme ensi kuussa COSPAR-kokouksessa Pasadenassa, Vainio kertoo.
Aalto-1:n avaruusmatkan pituudeksi kaavailtiin alun perin noin kahta vuotta. Praksin mukaan aikataulun pitäminen riippuu plasmajarrukokeen onnistumisesta. Ilmatieteen laitoksen rakentaman jarrun ideana on hidastaa satelliitin vauhtia, jolloin se laskeutuu alemmalle kiertoradalle ja törmää lopulta ilmakehään.
– Jos kaikki menee suunnitellusti, Aalto-1 lähtee jarruttamaan vauhtia noin puolen vuoden kuluttua. Siten se ei jää avaruusromuksi kiertoradalle vaan törmää ilmakehään, näkyen meille viimeistä kertaa pienenä tähdenlentona. Jos jarrujärjestelmä ei jostain syystä toimisi, missio ja sen mittaukset voivat jatkua vuosia, Praks kertoo.
