En tiedä olenko ainut, jonka mielestä on ironista, että Helsingin Sanomien sanavapautta käsittelevässä Laura Arikan haastattelussa ei mainittu sanallakaan kansanedustaja Päivi Räsäsen asettamista syytteeseen Raamatun lainaamisesta. En väitä, että hän olisi pitänyt puolustaa, mutta ihmettelen, että ehkä Hannu Salaman ja profeettapilapiirrosten jälkeen merkittävin sananvapaustapaus ei ollut edes maininnan arvoinen.
Haastattelussa keskustelukulttuuria vaalivan Erätauko-säätiön johtaja toteaa: ”yksittäinen ihminen tuomitaan yksittäisen kannanoton perusteella”. Minullekin oli yllätys, että pian näin tehdään kansanedustajalle ihan oikeudessa. (Saivartelijoille: tiedän, ettei syyte pohjaudu yksittäiseen lausumaan.)
En jaa Räsäsen näkemyksiä seksuaalisista vähemmistöistä, mutta pidän HS:n sanavapaussokeutta merkityksellisenä. Tuskin kukaan, ei edes valtakunnansyyttäjä Raija Toiviainen usko Räsäsen oikeasti haluavan, että seksuaalivähemmistöihin kohdistuisi minkäänlaisia vainotoimia. Syytetekstikin tekee sen selväksi.
Teksti syyttää Räsästä todeten, että ”Räsäsen lausumat ovat omiaan aiheuttamaan suvaitsemattomuutta, halveksuntaa ja vihaa homoseksuaaleja kohtaan”. Miten ne lausumat sen tekevät, on muotoiltu kehäpäätelmänä. Tahot, jotka nyt ryhtyvät tähän halveksuntaan jää sanomatta. Kokoomus oli parikymmentä vuotta oppositiossa julkilausumattomista ”yleisistä syistä”, Räsänen on nyt oikeudessa, koska sanat ”ovat omiaan” aiheuttamaan vihaa.
Miksi Räsänen saa syytteen, jos emme usko hänen aidosti haluavan pahaa kenellekään? Syy on yksinkertainen. Olemme yhteiskuntana menettäneet kyvyn käsitellä aitoja vakaumuksia. Meillä kaikilla on mielipiteitä politiikasta, taloudesta, ilmastonmuutoksesta ja jääkiekosta. Me välitämme näistä asioista, mutta emme me niihin usko. Ilmastonmuutos on tärkeä, mutta ei se sentään bensaveron korottamisen arvoinen asia ole. Kun kohtaamme tosiuskovaisen, se hämmentää.
Sekoitamme uskon välittämiseen. Ei meillä ole mitään uskovaisia vastaan, kunhan he pysyvät kohtuudessa: menkää kirkkoon ja soittakaa kitaraa, mutta älkää nyt herran tähden yrittäkö elää ja toimia sen arvopohjan mukaisesti, jolle teidän identiteettinne rakentuu. Uskon pitää olla niin kuin moderni sananvapaus. Siitä saa nauttia, kunhan puhuu yleisesti hyväksytyistä asioista. Ei sitä pidä käyttää abortista tai seksuaalivähemmistöistä puhumiseen. Jos niin tekee se ”on omiaan” aiheuttamaan vihaa niissä ihmisissä, jotka ovat meille niin vieraita, ettei heitä tarvitse nimetä edes vihapuherikossyytteessä.
Tosiuskovaisella kristinusko pohjautuu kymmeneen Jumalalta saatuun käskyyn. Ei nykyään pidä käskeä! Se on liian ehdotonta. Veikkaan, että piispainneuvostossa puhuttaisiin paljon mieluummin Mooseksen neuvoista: 10 tippiä parempaan elämään! Tätä kirjoittaessa (3.5.) yksikään piispa ei ole julkisesti tukenut Räsästä. Piispoille on jo vuosikymmeniä ollut ongelmana ne ihmiset, jotka uskovat siihen perhanan Raamattuun.
Piispat vaikenevat, koska jos he joutuisivat puolustamaan Räsästä, he olisivat tukalan valinnan edessä. Heidän pitäisi valita joko valikoivasti ”välittävä” valtio tai ajoittain tinkimätön usko. Valtio tuo kutsun Linnan juhliin, leppoisia haastatteluja Helsingin Sanomiin ja yli kymppitonnin palkan. Usko taas pakottaisi loputtomaan ja tuskalliseen itsetutkiskeluun. Valinta on helppo. Mindfulness-kurssin saa muutamalla satasella. Jää vielä runsaasti rahaa puolison Linnan juhla-asuun.
Toki piispatkin tuntevat Raamattunsa. Heidän oppinaan toimii lause: ”olet sinä kolmasti kieltävä herrasi”. No toisaalta, Pietarista tulikin kirkon ensimmäinen piispa.
