– Eurooppa haluaisi pragmaattisen järjestelyn Moskovan kanssa, mutta konfliktinpysyvä jäätyminen Donbasin alueella pysyy tarvittavana vähimmäisvaatimuksena, Arkady Moshes toteaa FIIA Commentissa.
Ukrainan konfliktin aseellinen vaihe Donbasissa alkoi kolme vuotta sitten toukokuussa 2014. Siitä lähtien on keskusteltu, tekisikö länsi lopulta Kremlin kanssa sopimuksen, ”kääntäisi uuden lehden” ja ”kävisi kauppaa” Ukrainasta vastineeksi yhteistyöstä Venäjän kanssa muilla alueilla.
Moshesin mukaan nopea paluu vanhaan toimintatapaan Venäjän ja Georgian sodan jälkeen vuonna 2008 ja lännen ponnettomat reaktiot Krimin liittämisen jälkeen antoivat syyn epäillä, että sopimus olisi mahdollinen.
Hän toteaa, että toistaiseksi länsi on muodollisesti sitoutunut edistämään konfliktin ratkaisua ja Ukrainan alueellista koskemattomuutta.
– Diplomaattisesta retoriikasta on tullut asteittain vähemmän tulkinnanvaraista laittamalla konfliktin jatkuminen Moskovan syyksi. Maaliskuussa 2015 Eurooppa-neuvosto asetti Venäjälle EU-pakotteiden poistamisen ehdoksi sen, että Minsk II -sopimus pannaan täytäntöön. Tämä rauhansuunnitelma edellyttää, että Ukrainalle palautetaan Venäjän vastaisen rajan hallinta, Moshes kirjoittaa.
Ukrainaa ei voi ”antaa pois”
Hän arvioi, että useat seikat voivat selittää, miksi ”ymmärrystä” ei ole syntynyt, vaikka se katsottiin todennäköiseksi konfliktin alussa.
– Ensinnäkin valtaosa lännen poliittisista piireistä tuli siihen tulokseen, että kyse ei ole vain Ukrainaa koskeva kiista Venäjän kanssa, vaan paljon laajempi ristiriita. Ukraina on siinä vain yksi osatekijä.
– Ukrainaa laajemman ongelman muodostivat jatkuva puhe toisesta kylmästä sodasta, molempien osapuolten joukkojen uudelleensijoittelu ja lännen huolet siitä, että Venäjä puuttuu länsimaiden sisäiseen poliittiseen kehitykseen sekä muut niin sanotun ”hybridisodankäynnin” keinot. Ongelmaa oli mahdoton ratkaista vain Ukrainassa, Moshes toteaa.
– Toiseksi tällä hetkellä on paljon parempi käsitys siitä, että (vuoden 1945) Jalta-tyyppisen Euroopan jakamisen aika on auttamatta ohi, eikä Ukrainaa voi ”antaa pois”, mitä hyvänsä klassiset reaalipolitiikan ajattelijat sanoisivat, hän jatkaa.
Moshesin mukaan, jos länsi painostaisi nykytilanteessa Ukrainaa hyväksymään hypoteettisen lännen ja Venäjän sopimuksen, jota Kiova ei hyväksyisi (esimerkiksi maan jakaminen liittovaltioksi), johtaisi se todennäköisesti pikemminkin syvään poliittiseen tai jopa sotilaalliseen epävakauteen EU:n rajoilla kuin ”järjestäytyneeseen etupiirin” vakiintumiseen.
Kolmanneksi Moshes huomioi, että lännen ja Venäjän valikoiva yhteistyö ei toiminut.
– Vaihtokauppa, jossa Ukraina olisi vaihdettu Syyriaan, epäonnistui, kun Venäjä ja länsi löysivät itsensä Syyriassa eri puolilta.
Moshes toteaa, että kaikki tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että länsi olisi luopunut yrityksistä säilyttää pragmaattinen vuorovaikutus Venäjän kanssa.
Hänen arvionsa mukaan Eurooppa on ilmeisesti kiusaantunut todistamaan Venäjän muutosta potentiaalisesta strategisesta kumppanista strategiseksi.
– Jännitteen purkaminen, joskaan ei hinnalla millä hyvänsä, on edelleen EU:n vaativin tehtävä, Moshes toteaa.
Hänen mukaansa länsi pidättäytyy nostamasta Ukrainan konfliktin hintaa Venäjälle, sillä ilmeisistä syistä se ei halua kärjistää tilannetta. Länsi ei kaiketi myöskään voi tehdä paljoa viedäkseen aloitetta Moskovan käsistä.
Lännen näkökulmasta jäätynyt konflikti tai jopa kestävä tulitauko olisi luultavasti merkittävä parannus nykytilanteeseen, Moshes toteaa.
– Nähtäväksi jää, oliko tilanteessa neuvottelumahdollisuutta, olisiko länsi halukas menemään pidemmälle kuin puoliviralliset ehdotukset Minsk II-sopimuksen pilkkomisesta ja asteittaisesta sanktioiden purkamisesta tai olisiko Moskova tyytyväinen pelkästään jäätyneeseen konfliktiin lopputuloksena Ukrainan politiikalleen – ilman ratkaisevaa vaikutusvaltaa maassa. Ehkä tämä ei ole vielä todennäköistä, mutta se on yhä vähimmäisvaatimus lännen ja Venäjän suhteiden todelliselle parantumiselle, Arkady Moshes kirjoittaa.
