Georgian vuoden 2008 konflikti paljasti Venäjän armeijasta useita heikkouksia, kertoo European Council of Foreign Relations -ajatushautomon (ECFR) vieraileva tutkija ja sotilasasiantuntija Gustav Gressel.
ECFR on julkaissut tällä viikolla Gresselin laatiman raportin Russia’s quiet military revolution and what it means for Europe (Venäjän hiljainen sotilaallinen vallankumous, ja mitä se merkitsee Euroopalle). Siinä Gressel keskittyy Venäjän asevoimien viimeaikaisiin uudistuksiin ja siihen, kuinka niihin on suhtauduttu lännessä.
Gresselin mukaan länsi aliarvioi Venäjää pahemman kerran. Esimerkiksi hän nostaa sekä Ukrainan että Syyrian tapahtumat. Molemmissa konflikteissa Venäjän toiminta on ollut yllättävää ja tehokasta, eikä länsi ole tiennyt, miten siihen tulisi vastata.
”Venäjän uusi sotilaallinen röyhkeys ja riskinottohalu ovat yllättäneet länsimaalaiset asiantuntijat. Tämä ei ole kuitenkaan syntynyt tyhjästä. Venäjän nykyinen strategia on Yhdysvalloissa ja Euroopan unionissa aliarvioitujen systemaattisten sotilaallisten uudistusten tulosta”, Gustav Gressel kirjoittaa.
Muutakin kuin kalustouudistuksia
Gustav Gresselin mukaan lännessä on keskitytty liikaa Venäjän asevoimien kaluston modernisointihankkeiden arviointiin ja unohdettu kokonaan, millaisia uudistuksia joukkojen organisoinnissa, koulutuksessa ja harjoitustoiminnassa on tehty.
Gressel kirjoittaa Venäjän puolustusreformin koostuvan todellisuudessa kolmesta vaiheesta, joista kaluston ja varusteiden uudistaminen on vasta viimeinen.
Uudistusten ensimmäiset kaksi askelta ovat liittyneet armeijan tekemiseen aiempaa ammattimaisemmaksi ja tehokkaammaksi sekä joukkojen valmiuden merkittävään kasvattamiseen.
”Asevoimissa ei ole nähty näin nopeaa muutosta sitten 1930-luvun ja ennen sitä 1870-luvun. Viranomaiset suunnittelivat reformin kolmessa vaiheessa. He aloittivat uudistuksista, joiden tulosten näkemisessä kestäisi kaikkein pisimpään”, Gressel selvittää.
Hän muistuttaa Venäjän uudistaneen sotilaskoulutuksensa, muuttaneen armeijan komentorakenteita, lisänneen ammattisotilaiden määrää ja tehneen palkkoihin ja muihin etuuksiin liittyviä uudistuksia, joiden myötä sotilasammatin arvostus on noussut merkittävästi.
Raskas neuvostoaikainen organisaatiorakenne on niin ikään murrettu ja Venäjän armeija kykenee nyt huomattavasti aiempaa nopeampaan ja tehokkaampaan toimintaan.
Hyökkäysharjoituksia
Gressel kytkee Venäjän asevoimien kehityksen maan poliittisen johdon käsitykseen, jonka mukaan länsi on laskussa ja itä nousussa. Hänen mukaansa Kremlissä uskotaan, että ”olosuhteet nykyisen maailmanjärjestyksen sotilaalliseen muuttamiseen” paranevat ajan myötä.
”Venäjän johtajat uskovat, että heille tarjoutuu enemmin tai myöhemmin mahdollisuus liittyä nykyjärjestyksen haastavaan koalitioon. Sitä odotellessa Venäjän armeija on riittävän kyvykäs voittaakseen minkä tahansa Euroopan Unioniin tai Natoon kuuluvista lähinaapureistaan, jos ne saadaan eristettyä. Toistaiseksi tämä naapurusto pysyy Venäjän sotilasstrategian kohteena.”
Gresselin mukaan Venäjän armeijan tarkoitus ei ole maanpuolustus. Esimerkkinä hän luettelee Venäjän viimeaikaisia sotaharjoituksia ja niiden tavoitteita. Sotaharjoituksien kohteena ovat olleet usein Suomi ja Baltian maat.
Jo ensimmäisissä uudistusohjelman aloittamisen jälkeisissä Zapad 2009 -harjoituksissa Venäjä harjoitteli nopeaa iskua Puolaan ja Baltian maihin. Iskujen osana suoritettiin simuloituja paikallisia ydiniskuja viholliskohteisiin.
Gresselin mukaan samanlaiset toimet toistuivat myös Kaukasus 2009- ja Ladoga 2009 -harjoituksissa. Niistä jälkimmäisessä harjoiteltiin hyökkäyksiä Baltiaan ja Suomeen.
Toimintaa laajennettiin entisestään Ladoga 2012 -harjoituksissa, joita Gressel luonnehtii ”2000-luvun toisinnoksi talvisodasta”.
”Venäjän Baltian maiden ja Suomen väliset rajat otettiin hypoteettiseksi etulinjaksi. Tämä jättää hyvin vähän sijaa mielikuvitukselle, kun on kyse venäläisen sotasuunnittelun viimesijaisista tavoitteista”, Gustav Gressel kirjoittaa.
Hänen mukaansa samanlaiset tilannekuvat ovat toistuneet myös Venäjän armeijan tämän vuoden keväällä tekemissä harjoituksissa. Niissä on kuitenkin painotettu aiempaa enemmän ydinaseita.
Gressel muistuttaa myös, ettei Venäjän panosta arktisilla alueilla esimerkiksi puolustautumiseen mahdolliselta Alaskan suunnasta tulevalta Yhdysvaltojen ensi-iskulta, vaan kerää joukkojaan Suomen ja Norjan rajoille.
Ydinasedoktriini
”Vaikkei Venäjän hyökkäys Skandinaviaa, Baltian maita tai Puolaa vastaan olekaan todennäköinen, arvioi Venäjän selvästi tällaisen hyökkäyksen onnistumisen mahdollisuuksia ja kehittää sen vaatimia valmiuksia”, kirjoittaa Gustav Gressel.
Hänen mukaansa Venäjän armeija kykenee nykyisellään päihittämään helposti minkä tahansa entisen Neuvostoliiton vaikutuspiiriin kuuluneen maan puolustuksen.
Gressel toteaa, että Venäjällä on tiedostettu EU:n tai Naton alueelle tunkeutumisen poliittiset riskit. Vaikka yhtenäisyys suojaakin Venäjän yksinäisinä verrattain heikkoja naapureita, on se myös saanut Venäjän kehittämään ydinasedoktriiniaan.
Gresselin mukaan Venäjän käsitykset siitä, milloin ydinaseita voidaan käyttää, ovat vapautuneet merkittävästi sitten Neuvostoliiton romahduksen. Kaikkein huolestuttavimpana kehityskulkuna hän pitää ajatusta niin kutsutusta ”eskalaation purkavasta ydinaseiden käytöstä”.
Tällä tarkoitetaan nopeaa rajattua ydiniskua, jonka tarkoituksena on ehkäistä Naton puuttuminen konfliktiin, jossa Venäjä on osapuolena. Venäjän doktriinin mukaan isku pakottaisi Naton tulemaan neuvottelupöytään hakemaan poliittista ratkaisua, koska toinen vaihtoehto olisi täysimittaisen ydinsodan aloittaminen. Tähän Naton ei taas uskota olevan valmis esimerkiksi yksittäisen Itä-Euroopan tai Baltian maan vuoksi.
