Venäjä on ryhtynyt propagandasotaan Suomea vastaan samoihin aikoihin, kun meillä tasavallan presidenttiä myöten on nähty tärkeäksi selvittää Josif Stalinin suomalaisuhrien kohtaloita. Atso Haapasen tänä vuonna ilmestynyt Suomen sotavankileirit kertoo kaunistelematta sotavankileiriemme ankeasta arjesta.
Vankeja luovutettiin jatkosodan päätyttyä yli 43[nbsp]000. He eivät siis olleet taistelleet kuolemaansa asti, kuten Stalin edellytti. Tätä ennen heille tarjottiin juhla-ateria, heidän puettiin ja heille annettiin vuorokauden ruoka-annos pitkälle matkalleen. Vankiemme kohtelu oli paikoin julmaa, silti moni vanki ei olisi halunnut lähteä kotimaahansa kohti siellä odottavaa seuraavaa vankileiriä.
Muiden sotaa käyneiden maiden joukossa Suomellakaan ei ole perusteita luokitella itseään puhtoisten joukkoon. Jos tavallinen kansa kärsi nälästä ja sairauksista, vitsaukset koettelivat vangittuja vihollissotilaita vieläkin enemmän. Kuolleisuusluvut sotavankiemme keskuudessa olivat ällistyttävän suuret, vaikka emme pidä itseämme suurina syntisinä talvi- ja jatkosodissa.
Talvisodan aikana venäläisiä sotavankeja ei ehtinyt kertyä kuin noin 5[nbsp]400. Koska sota kesti hyvien lyhyen ajan, kuolleisuuskin jäi vähäiseksi. Sodan päätyttyä suoritettiin vankien vaihto, mutta suomalaisittain katsoen venäläisten suurpiirteisyys johti jopa siihen, että viimeiset talvisodan Neuvostoliiton vangeiksi joutuneet palautettiin vielä 1950-luvulla.
Jatkosodassa sotavankien määrä yllätti sen sijaan jo alkuvaiheessa.
Heinäkuussa oli vangeiksi otettujen joukkokasvu liki kestämätöntä, kun hyökkäävät joukkomme saattoivat saada yhden päivän aikana jopa sata vankia.
Vankiluvun paisuminen pakotti perustamaan eri puolille maata useita vankileirejä niin, että jo syyskuun alussa 1941 tilaa tuli olla jopa 10[nbsp]000 vangille. Talven tullessa ongelma kasvoi niin, että siitä tuli sodan pitkittyessä mainehaitta, johon ulkovallatkin alkoivat myöhemmin kiinnittää huomiota. Tämän päivän venäläisistä lähteistä paljastetut tiedot syyttävät erityisesti Petroskoin vankileiriä epäinhimilliseksi.
Kuolemanrangaistuksia pikaisesti
Leirillä vartiomiehinä toimineilla oli valtuudet nopeisiin päätöksiin. Äkkinäisissä tilanteissa rangaistukset olivat tämän päivän mittapuun mukaan julmia.
Kun vankien määrää alettiin mitata kymmenissä tuhansissa, ei yksilötason harkintaan ollut aina halua, saati resursseja. Joukkoon mahtui tuhansia sairaita ja invalidisoituneita. Yksistään aikajaksolla 20.7.1941-28.2.1942 kuoli 6[nbsp]610 sotavankia, eikä siinä ollut mukana Päämajan linnoitusosaston ja työleireillä kuolleita.
Atso Haapanen luettelee mitättömistä rikkeistä tehtyjä teloituksia:
Pakenijaa oli oikeus ampua, myös vartijoiden kimppuun käyminen, ruokavarkaudet, keskinäiset tappelut olivat helposti perusteltavissa teloituksen arvoisiksi. Sodan pitkittyessä Päämaja alkoi huolestua.
Kiusallinen oli erään sveitsiläisasiantuntijan vierailu vankileireillämme, jonka jälkeen hän oli raportoinut noin 15[nbsp]000 sotavangin kuolleen, kun kokonaismäärä oli vain kolme kertaa enemmän. Siinä riitti meikäläisille selitettävää.
Tästä kaikesta – esimerkiksi Itä-Karjalan leirejä koskevasta – venäläiset tiedotusvälineet nyt puhuvat. Suomalaistutkijat pitävät kauhukertomuksia myyvinä mutta liioiteltuina. Atso Haapasen tutkimat tilastot ovat toisaalta kyllä karua luettavaa.
Miten puolueettomasti ja laadukkaasti venäläiset nyt kaivelevat joukkohautoja löytääkseen vaikkapa Sandarmohissa vailla ulkopuolisia tarkkailijoita? Mieleen tulevat Stalinin murhaamien kymmenien tuhansia puolalaisten joukkohaudat Katynin metsässä: miten niitä neuvostoarmeija lavastikaan saksalaisten tekemiksi.
Rauman vaiettu vankileiri
Erityiskäsittelyn kohteeksi joutuu Raumalla toiminut Sotavankileiri 20, josta paikkakuntalaiset eivät ole tienneet tai eivät ole halunneet puhuttavan. Kenties joukko paikkakuntalaisia oli toiminut vankileirillä eri tehtävissä, eikä Neuvostoliiton pelossa asiasta ollut lupa puhua. Tälle leirille oli Relletin pysäkiltä neljän kilometrin matka. Vankikuljetukset suoritettiin huomaamattomasti.
Rauman vankileiri oli kooltaan pieni, muutaman sadan vangin suuruinen. Asuminen oli järjestetty pahviteltoissa, riihessä ja ladossa. Tarkoitus oli suorittaa kaivuutöitä, jotka olivat tavoitteiltaan kuitenkin liioiteltuja. Pieni leiri siirrettiin Viipurin suureen leiriin, jonka pommituksissa arkistot tuhoutuivat. Näin ollen ko. leiristä Haapasella on hyvin vähän kerrottavaa. Rauman leiri jää paikkakuntalaisillekin salaisuudeksi.
Vahtikoirille sama mikä vangeille
Sotavankileireistään sotien osapuolet eivät kykene ylpeyteen. Olosuhteet sotaa käyvissä maissa ovat aina onnettomia, ja vangit laskettiin vähemmän tärkeiksi, kun ruoka oli vähissä. Päämaja antoi lukuisia ohjeita vankien elinolosuhteiden parantamiseksi. Suosituslistoille merkittiin jopa vitamiineja, ja menú vaikutti paperilla jopa monipuoliselta.
Yhteiselo huonosti lämmitetyissä asumuksissa ja väenpaljous tekivät kuitenkin tehtävänsä. Haapanen luettelee eri sairauksia, eikä vankien terveydentila ollut ennen vangiksi joutumistakaan kehuttava: puna-armeijan ruokalista oli sekin hyvin vaatimaton.
Työtä tekevän vangin ravintosuositus oli 2[nbsp]538 kilokaloria, toteutuiko se jää tietysti epäselväksi. Kevyessä työssä olleen Suomen kansalaisen vastaava kilokaloriannos oli 1[nbsp]725. Tämä siis on luettavissa tilastoista. Suorastaan ilkikurinen on vankileirien vahtikoirille määritelty kaloriannos, joka oli tarkalleen työtä tekevän vangin muona-annoksen suuruinen!
Atso Haapanen: Suomen sotavankileirit 1939-1944. Minerva 2019.
