Kansallismielinen uuskonservatiivisuus on nousussa eri puolilla Eurooppaa. Voisi luulla, että sen myötä myös kristinuskon asema yhteiskunnassa vahvistuisi. Näin ei kuitenkaan ole käynyt, päinvastoin.
Suomen evankelisluterilaisen kirkon jäsenmäärä on vapaassa pudotuksessa. Helsingissä ja muissa kaupungeissa lähestytään kovaa vauhtia tilannetta, jossa alle puolet ihmisistä kuuluu edes muodollisesti valtiokirkkoon. Uskonnon rooli useimpien kirkon jäsentenkin elämässä on nykyään hyvin pieni. Kulttuurinen muutos on ollut hätkähdyttävän jyrkkä ja nopea. Vielä muutama vuosikymmen sitten kristinusko oli arkinen ja luonteva osa suuren osan suomalaisista elämää. Maaseudulla muutosvauhti on toki ollut verkkaisempi.
Kehityssuunta on kiinnostavalla tavalla käänteinen kristinuskon alkuvaiheiden tapahtumien kanssa. Uusi uskonto sai aluksi jalansijaa suurissa kaupungeissa. Viimeiseksi se levisi maaseudulle, Rooman valtakunnan syrjäisiin kolkkiin. Tästä juontuu nimitys pakana, joka tulee latinan sanasta paganus, kyläläinen. Se oli kaupunkilaisten kristittyjen käyttämä pilkkanimitys syrjäkylien maalaisista, jotka takertuivat vanhoihin perinteisiinsä eivätkä olleet omaksuneet trendikästä uutta uskontoa.
Nyt, vuonna 2019 j.a.a., vaikuttaa siltä, että Suomen viimeinen kristitty nukkuu pois muutaman vuosikymmenen kuluttua Ryhänperän hiljaisen kylänraitin viimeisessä talossa. Samoilla seuduilla hänen esi-isänsä ja -äitinsä olivat ehkä viimeisiä, jotka vielä kävivät uhraamassa metsän Tapiolle. Turun nouseva milleniaalinuoriso kävi tuolloin jo luontevasti messussa, aikakautensa Slushissa.
Jo lähitulevaisuuden Suomessa uskonnottomuus vaikuttaisi olevan yleisin maailmankatsomus. Sen rinnalla kukkinee suuri määrä mitä erilaisimpia – pienempiä ja suurempia uskontoja.
Vielä vähän aikaa sitten uskonnottomuus tai ateismi oli poliittisesti latautunutta. Karl Marxin ajatuksia seuraten vasemmisto suhtautui uskontoihin epäluuloisesti, jyrkällä laidalla avoimen vihamielisesti. Kansallismielinen oikeisto sen sijaan puolusti kristinuskoa jämäkän ryhdikkäästi. Mukana oli aitoa uskonnollista vakaumusta, mutta usein kristinusko nähtiin osana kansallista kulttuuria ja elämäntapaa, jota ateistinen sosialismi uhkasi.
Yksi Neuvostoliiton ja reaalisosialismin romahduksen seurauksista on ollut uskonnottomuuden irtautuminen vanhasta taustastaan. Nykyään uskonnottomia ja uskonnollisia ihmisiä löytyy miltei kaikista puolueista. Punavihreimmistössä kirjoitellaan alarmistiseen sävyyn ateismin ja feminismiä vastustavan maskulinistisen uuskonservatiivisuuden yhteyksistä. Aatehistorioitsijat ovat huomanneet jo kauan sitten kommunismin ja alkukristillisyyden samankaltaisuudet, kollektivistisia, utopistis-eskapistisia oppeja molemmat.
Eniten uskonto herättää poliittisia intohimoja, kun se liittyy ihmisenä olemisen perustaviin lapsuudenkokemuksiin. Kun Suvivirsi kajahtaa, myös minun kaltaiseni uskonnoton liberaali individualisti tuntee jotain isoa liikahtavan sisällään. Nuorena ihminen on auki, kokee väkevästi ja imee sisäänsä ympäröivää maailmaa kuin sieni. Koulu loppuu, kesäloma alkaa. Pakahdus. Nostalgia. Niisk. Tämä on niin totta. Jouluperinteet liikkuvat samalla ihmisyyden irrationaalisten syvävirtausten tasolla. Jokainen meistä kantaa lapsuuden tunnetiloja mukanaan elämänsä loppuun saakka. Tämä lienee selitys myös jokavuotisille puuskahduksille, kun uskonnon rooli esimerkiksi kouluissa nousee keskusteluun. Kiistat ovat kiivaita ja kompromissit mahdottomia, kuten identiteettipolitiikkaan kuuluu.
Traditiot ovat sitkeitä ja muuttavat säilyessäänkin hämmentävällä tavalla muotoaan. Suuri osa kristillisiksi mielletyistä perinteistä on alun perin ei-kristillisiä. Joulu on tästä malliesimerkki. Saturnaliaa, roomalaisten keskitalven juhlaa vietettiin Saturnus-jumalan kunniaksi. Kristityiksi itseään kutsunut juutalaisten lahko siirsi jumalansa syntymäjuhlan valtapoliittisista syistä 300-luvun lopulla Saturnalian kanssa kilpailemaan. Sitä ennen he viettivät juhlaansa tammikuussa.
Kun uskontojen ja uskonnottomuuksien määrä lisääntyy, yhteiskunnan perusperiaatteet on syytä järjestää sen mukaisiksi. Ranskalaiset löysivät jo aikaa sitten toimivan ratkaisun. Siellä vallitsee puoluerajat ylittävä yhteisymmärrys uskonto- ja katsomusneutraalin valtion periaatteesta. Koulut ja koko julkinen elämä ovat Ranskassa uskonnoilta rauhoitettua aluetta, elämänaloja, joissa ihmiset ovat yksilöitä, yhdenvertaisia kansalaisia. Heidän uskonnolliset tai muut ryhmäidentiteettinsä ovat yhdentekeviä, niitä ei oteta huomioon. Yhteiskuntia rikki repivän identiteettipolitiikan aikaudella tämä on viisas lähtökohta.
