Venäjän nykyhallinnon olemus ja motiivit ovat ruotsalaisekonomisti Anders Åslundin mukaan luultua helpommin ymmärrettävissä. Hän muistuttaa Britannian entisen pääministerin Winston Churchillin aikoinaan sanoneen, että avain Venäjän ymmärtämiseen on Venäjän oma kansallinen intressi.
– Siitä on kulunut jo kauan. Nykyisin avain on rosvokapitalismi. Vladimir Putinissa kyse on kahdesta asiasta – vallasta ja vauraudesta, Atlantic Council -ajatushautomon tutkijana toimiva Åslund toteaa tuoreessa artikkelissaan.
Ensimmäisen presidenttikautensa aikana 2000–2004 Putin keskitti hänen mukaansa valtaa itselleen ja pyrki miellyttämään kaikkia. Silloin Venäjän markkinatalous toimi paremmin kuin koskaan.
– Putinin toisen kauden ydin oli valtiokapitalismi. Putin ei välittänyt tehokkuudesta, sosiaalisista arvoista eikä valtionyhtiöiden kannattavuudesta. Hän halusi ylläpitää kontrollia lojaalien vastuuhenkilöiden kautta, jotka siirsivät yhtiöiden ylijäämät hänelle ja hänen ystävilleen. Niinpä Gazpromin markkina-arvo on laskenut toukokuun 2008 huipputason 369 miljardista dollarista nykyiseen tuskin 60 miljardiin dollariin, Åslund sanoo.
Se, että Gazpromia pitkään luotsannut Aleksei Miller on saanut jatkaa yhtiön johdossa, kertoo Åslundin mukaan siitä, että valtioyhtiön taloudellisen aseman heikentyminen ei Putinia kiinnosta.
Täyttä rosvokapitalismia
Kun Dmitri Medvedev toimi 2008–2012 Venäjän presidenttinä, Vladimir Putin siirtyi muodollisesti pääministeriksi, mutta säilytti silti tosiasiallisen asemansa maan vaikutusvaltaisimpana miehenä. Juuri Medvedevin presidenttikauden aikana Putin Åslundin mukaan valitsi täysimittaisen rosvokapitalismin tien.
– Hänen ystävänsä heittäytyivät täysillä riisumaan valtionyhtiöitä – erityisesti Gazpromia – niiden omaisuudesta. Neljä keskeisintä kätyriä ovat Putinin pitkäaikaisia ystäviä jo Pietarin ajoilta, Åslund sanoo.
Veljekset Arkadi ja Boris Rotenberg ovat vaurastuneet rakentamalla Gazpromille kaasuputkia ja valtiolle ei-kilpailutettuja liikenneinfrahankkeita. Myös Gennadi Timtšenko rakentaa kaasuputkia, mutta myös tuottaa itse kaasua edullisin lisenssisopimuksin. Rossija-pankin johtaja Juri Kovaltšuk on Åslundin mukaan puolestaan vastannut Gazpromin finanssi- ja media-alan omistusten haltuunotosta ja kontrolloi henkilökohtaisesti kahtakymmentä tv-kanavaa.
– Vuonna 2014 Yhdysvallat asetti pakotteita kaikille neljälle ja heidän yhtiöilleen. EU ei asettanut pakotteita Boris Rotenbergille eikä Timtšenkolle, sillä he olivat hankkineet 1990-luvulla Suomen kansalaisuuden, Åslund huomauttaa.
Palattuaan presidentiksi vuonna 2012 Putin on Åslundin mukaan tehnyt, mitä on kulloinkin tahtonut. Ainoa merkittävä poikkeus liittyy hänen mukaansa rahoitusvakauteen, jonka horjuminen voisi lisätä poliittisen tilanteen epävakautta.
– Elintasosta tai talouskasvusta Putin ei sen sijaan voisi olla vähempää kiinnostunut, Åslund arvioi.
Satojen miljardien puhallus
Olennainen kysymys on Åslundin mielestä se, kuinka paljon presidentti Putin on onnistunut kerryttämään henkilökohtaista varallisuutta.
– Ulkomailla olevan yksityisen venäläisen omaisuuden arvioidaan olevan noin 800 miljardia dollaria. Käsitykseni on, että sen jälkeen, kun Putinin rinki sai vuoden 2006 tienoilla ryöstelynsä täysin organisoiduksi, he ovat puristaneet itselleen 15–25 miljardia dollaria vuodessa – yhteensä siis 195–325 miljardia, mikä on merkittävä osuus kaikesta ulkomailla olevasta venäläisomaisuudesta, Åslund sanoo.
– Olettaen, että puolet tästä varallisuudesta kuuluu Putinille, hänen nettovarallisuutensa nousisi 100–160 miljardiin dollariin, hän toteaa.
Rosvokapitalismin vuoksi Venäjä on Åslundin mielestä tuomittu lähes totaaliseen taloudellisen pysähtyneisyyden tilaan niin kauan kuin Putin pysyy vallankahvassa.
– Hänen agendallaan ei ole minkäänlaista poliittista tai taloudellista reformia, koska reformi saattaisi heikentää hänen poliittista valtaansa. Sen sijaan Putin tarvitsee Georgian, Ukrainan ja Syyrian kaltaisia ulkomaisia seikkailuja säilyttääkseen kansalaistensa suosion, Åslund arvioi.
